Piroska töytäsi jalallaan nurin hanhien häkin ja päästi ne valloilleen.
Antaa heidän elää, he ovat minun omiani ja minä pidän heistä.
Nämät kaakottaen lentää räpistelivät, juoksivat hänen perässään, minne ikinä hän meni ja noukkielivat hänen pivostansa maissijyviä.
Tytön sydän onnellisuudesta sykki. Luuli iloitsevansa hanhien vapauttamisesta, mutta oikeastaan hän iloitsi toiveesta saada koruommellun silkkiliivin, joka hänet oli tekevä paljoa somemmaksi.
Mutta ukko Samuli ei ollenkaan ollut hyvillään tästä asiain käänteestä, vaan toi esiin kaikki lempilauseensa hanhien elossa pitämistä vastaan.
— Se talo häviää, tyttöseni, jossa on riikinkukkoja ja poppelipuita; tällä hän näet tarkoitti tarpeettomien elukkojen ja puiden kasvatusta. Ja sinä luulet kaipaavasi vain koreutta, liiviä; jotain muuta kaipaat, jotain muuta.
Piroska pirahti itkemään tuollaisesta pahasta luulosta ja pakeni nyyhkytellen puutarhaan, mutta sinne meni hänen perässään myöskin isä Samuli.
— Eikä enää semmoisia koreita liivejä käytetäkään. Missä, kellä olet semmoista nähnyt? Sanotko nähneesi Tomorin Katrilla kirkossa? Niin, kyllä Katrin kelpaa. Isänsä on rikas mies. Hullu se hiiri oli, joka hevosta kengitettäissä myöskin ojensi esiin toisen säärensä.
Osasi ukko puhua niin mahtipontisesti, jotta seljapensasten oksatkin hänelle päätä nyökkäsivät sekä ilmaiseksi pudottelivat Piroskan hiukset ja vaatteet vaaleita kukkia täyteen.
— Autuas se ihminen, jolla ei mitään ole. Panee rauhassa maata, rauhassa nousee ylös, ei kenkään häneltä varastakaan. Saatpa nähdä, että nuo hanhet vielä tuottavat sinulle harmia, jos saavat elää.
Jopa se tienoilla piileilikin salaa aikoen yli kynnyksen pujahtaa.