— Sitä, hyväinen aika, että kenties…
Tyttö kallisti päätä vasemmalle ja tokaisi teeskentelevästi hymyillen:
— Että kenties söisitte minut.
Pehtuori veti hattua silmille ja uhkaeli intohimoisella äänellä vielä mennessään:
— Oikeinpa arvasit, Piroska! Isoon suukkoa sinulta. Varo, ettet vielä joskus joudu kynsiini…
Mies meni. Tulleeko hän huomenna taas? Tipu, tipu, tipu!
Hanhikultaseni, osaisitteko vastata? Ettehän osaa?
Nämät kaulojansa ojentelivat ja näyttivät yhtä suruisilta kuin
Piroskakin. Eihän tuolla kurjassa häkissä ole hauska ollakaan! Ja vielä
kurjempi on hänen kohtalonsa; todellakin sangen surullista tämä elämä.
Miksei hänellä myöskin ole liinaista paitaa, silkkiliiviä?
Ei hän huomannut, miten tuo kova kaiho syntyi, sen ei olisi pitänyt kasvaa, vaan heti taas hälvetä. Mistäpä hän semmoiset varat ottaisi?
Hm! Entä jos myisi hanhet? Ei… hän ei voisi niistä erota, eikä kahden hanhen hinta riittäisikään; mutta jos noista kahdesta vuoden kuluessa tulisi kaksitoista ja sitte taas vuoden päästä…
Noitten vastaisten äärettömien rikkauksien loiste loi kaikkeen ihka uuden valon.