— Hm, hm, murahti Filcsik ja kumpikin näytti vielä kiukkuisemmalta.
Matkustimme yhtä päätä läpi yön ja saavuimme Pestiin aikaisin aamulla. Poikkesimme johonkin päähän kaupunkia (en enää muista, mikä se paikka mahtoi olla) erään Filcsikin vanhan toverin luokse, joka oli vaunuseppä ja jonka kanssa hän ennen oppipoikana oli maata kierrellyt. Mies oli tosin jo kuollut, mutta tämä oli Filcsikille ihan yhdentekevä. Vieras henkilö oli toveri vainajan leskeltä ostanut verstaan, mutta tottahan silloin oli suostuttu, että herra Tapani Filcsikin pitää saada yösijaa, jos hän täällä päin kulkee. Mutta uusi isäntä ei voinut ollenkaan moista suostumusta muistaa. Filcsik ihan raivoon joutui: mitä, olisiko tuo huuhkaja minut peräti unhottanut? Ihan mahdotonta! Olla muistamatta paraita tovereitaan? Unhottaa Csolton kylän Filcsikin! Oletteko ehkä lukenut hänen testamenttinsa?
Vaunumestari pudisti kieltävästi päätä.
— No, siellä se varmaan seisoo! — virkkoi Filcsik rauhoittuen ja alkoi Mikon kanssa riisua hevosia valjaista. Siten jäimme siihen taloon; pihan perällä oli ihan sopiva vaja, missä oli joukko tyhjiä saaveja ja tynnyreitä.
Filcsik heitti selkään kupariraha-säkkinsä, joka oli niin raskas, että ukko oikein ähkyi taakan alla, ja niin lähdimme jalkaisin kaupungille, hän ostamaan saapasnahkaa, minä ja Mikko hautakiveä katsomaan.
Se ei vielä ollut aivan valmis. Mestari sanoi, että meidän täytyy odottaa iltapäivään nimikirjoitusten vuoksi. Illan suussa muka saamme lähettää rattaat noutamaan.
Mikko raappi harmistuneena nenäänsä.
— Varastetaan minulta vielä rahat. Varmaan varastetaan. Ja miten minä sitte enää tohdin astua armollisen rouvan näkyviin? Joshan edes saisin rahat jonnekin piiloon. Mitäpäs nyt tehdään?
— Ehkä olisi paras edeltäkäsin maksaa kiven hinta.
Mikko murahti äkäisesti: