— Kaikkia vielä! Näen tuon miehen naamastakin, että hän olisi iltapäivällä valmis kieltämään rahat milloinkaan saaneensa. Ja mistä hitosta löydämme sitte tuomarin näin suuressa kaupungissa?
Päätettiin siis palata takaisin korttieriin, ennenkuin muille asioille mennään. Kunnon mies jättää aina isommat rahasummat kotiansa. Niinpä oli paras nytkin tehdä. Vaunusepän vajassa nostettiin vakaisen neuvottelun jälkeen vähän yhtä tyhjää tynnyriä, jonka alle nenäliina setelinensä pistettiin. Sitte lähdimme kaupungin katusokkeloita astelemaan niin rauhallisin mielin, kuin olisimme rahat säästöpankkiin panneet.
Kuleskelimme ison osan komeata kaupunkia, ihmetellen noita monia satumaisen koreita puotien ikkunoita, missä tuhansia kalleuksia, silkkiä, kultaa, hopeata ja prameutta heloitti. Prameudeksi Mikko ja Filcsik sanoivat kaikkea, josta eivät tienneet, mitä se oikeastaan oli.
— Katsopas noita suuria ikkunoita! Niin kauhean suuria ikkunoita! Voi noita erimerkillisiä ikkunoita!
Filcsik piti arvoansa alentavana ruveta ihmettelemään tuota komeutta ja noita suuria kivikartanoita. Vain yhden huomautuksen teki; olisi kerran eläissänsä tahtonut kernaasti nähdä, miten ihmiset saattoivat kantaa eheinä noin suuria ikkunaruutuja. Mutta slovakit, jotka täällä ovat työmiehiä, ovatkin aika veitikoita. Ei Filcsik koko Pestissä muita niin ihmetellyt kuin slovakeita.
— Niin, niin oikein, virkkoi Mikko, kyllä nuo ovat merkillisiä ikkunoita. Meillä Csoltossa niihin asetetaan rosmariineja ja resedaa; mutta täällä pelkkiä kalleuksia.
— Eikä tuo tapa aivan hullua olekaan, Mikko veikkonen. Tuollainen pieni kukka ikkunassa… Hitto vie, Mikko… kun mekin vielä oltiin nuoria.
Filcsikin mieli ihan heltyi.
-— Ehkei tuolla sisässä naisväkeä asukaan, lisäsi Mikko yksinkertaisesti.
Sekä edellä että takana vilisi naisia, toinen toistaan ihanampia, kaikki silkkiin ja samettiin puettuina. Mutta ei ikkunissa kuitenkaan ollut rosmarinia eikä resedaa…