Arasti ja alla päin molemmat matkustajat katua kulkivat; ei kenkään olisi luullut heitä mahtaviksi miehiksi, joita kotona koko lähiseutu ihmetteli. Muuten kävivät asiat hyvin, kuten pitikin. Päivällistä haukattuamme menimme tynnyrin alta noutamaan rahat; niihin ei kukaan ollut koskenut.
Hautakiven hinta maksettiin, se asetettiin rattaille ja seisahdettiin vielä kerta kotimatkalla eräälle isolle kadulle, missä paljo ihmisiä liikkui. Mikko meni ostamaan itselleen piiskaa ja siitä sai myöskin Filcsik aihetta mennä uusille ostoksille. Rahasäkki oli jo sidottu istuimeen kiini, jonkatähden hän ei ottanut sitä mukaan, vaan kourasi sieltä pivollisen rahoja. Syvältä ukon jo täytyi kouraistakin…
Minä jäin yksin ohjaksia hoitamaan rattaille ja huusin heille, kun jo menoa tekivät.
— Älkää vain viipykö kauvan!
— Ei, ei viivytä! — huusivat he minulle.
Useita minuttia kului, mutt’ei kumpaakaan kuulunut. Levotonna kurkistelin oikeaan ja vasempaan, niin äkkiä astui outo herra, ruskea takki yllä, eteeni sanoen:
Veikko lähetti minut noutamaan rahapussiansa.
Hän lausui tuon niin luonnollisella äänellä, ikäänkuin olisi kiireisellä asialla ollut, jonkatähden minä pahaa aavistamatta aloin irroittaa säkkiä.
— Tuleeko siitä mitään? — jatkoi vieras levotonna. Kiiruhdapas, poika!
Seis, mitä tämä oli? Ei opettajakaan kotona minua sinuttele.
Närkästyneenä istahdin takaisin sijalleni.