— Enpä annakaan teille säkkiä. En maar annakaan. Tulkoon Filcsik itse noutamaan!
En tällä kertaa sanonut: setä Filcsik, jotta tuo ruskeatakkinen huomaisi minun olevan korkeamman henkilön kuin Filcsik.
— Mitä? Etkö anna? Kyllä vielä saadaan nähdä!
— Saadaan vaan, mutt’en anna sittekään.
— Odotapas, poikalurjus! — ärjäsi hän lähtöä tehden ja vielä kadunkulmassa hän uhaten pudisti minulle nyrkkiä.
Sydämmeni alkoi tuntuvasti sykkiä; oikein pelosta kalpenin. Aloin jo katua tottelemattomuuttani ja pelkäsinpä myöskin, mitä pahoja seurauksia tuosta vielä olisi tuleva. Olin kuullut isäni sanovan, että vain kuninkaan lähettiläs voi käskeä meitä aatelismiehiä. Mutta entä jos tuo olikin itse kuninkaan lähetti!
Jo palasi Mikko uusi piiska kädessä kiroten koko kaupunkia, ettei pitänyt kiveä kiven päälle jäämän, sillä häntä oli kovin petetty piiskan kaupassa, oli tehty näet Tohtimista siima eikä hampusta. Mahdotonta oli, ihan mahdotonta, että mailma enää saattoi seisoa…
Sitä paremmalla tuulella palasi Filcsik, vaikka minä kovasti pelkäsin hänen rupeevan minua soimaamaan. Hän oli lakea kuin lammas ja veti ikäänkuin salavihkaa minulle turkkiensa alta oikean pienen pyssyn.
Verkkaan ojensin kättäni, kun piti kalu ottaa vastaan.
— Ettehän ole minulle suuttunut, kun en minä antanutkaan? Mies oli niin hävytön…