— Teidän tulee näetten tietää, että on kysymyksessä riitajuttu anoppiani vastaan. Koko komitaatti kuuluu oikeastaan Laczkón sukuun… Oikeudenkäynnistä ei tosin taida loppua tulla… tänään antoi kahdeskymmenes asianajaja paperit käteeni… mutta kuitenkin… kun kerran on alettu, niin jatketaan —
Istuimme rattaille ja Mikko tarttui ohjiin.
— Laki saattaa kääntyä… jatkoi Filcsik ajatustensa juoksua. Miksei se myöskin saattaisi kääntyä?
Hän kiitteli minua koko kotimatkan. Ja mitä pienemmäksi pääkaupunki tuli tuolla taivaanrannalla, sitä suuremmaksi paisui hän itse ja sitä suuremman arvon saivat Laczkón suvun asiakirjat säkissä.
Mikkokin virkosi vähitellen, jotta molemmat taas olivat entisiä karaistuja uroita, kun rattaat kuorminensa verkkaan liikkuivat hiekkaista maantietä. Kotseudun ilma oli heidät karaissut.
Illan suussa alkoi sataa. Raskaita pisaria putoeli palttinalle, jolla hautakivi oli peitetty. Filcsik huomautti huolestuneena:
— Tuo ilkeä sade vielä pesee kullatut kirjaimet pois…
Ja hän levitti isot turkkinsa, Mikko taasen pälssinsä varovasti ja huolellisesti kiven yli.
— Filcsik setä, teidän tulee vilu, eikä kiven ole väliä, vaikka se paleleekin.
— No no, murahti ukko, enhän minä voi antaa kastua kalun, joka kuuluu pikku neidille.