Ilta joutui ja taivas kävi pilveen, ilma kansoittui, aaveita minulle, heille sotajoukkoja. He kävivät totisiksi ja harvapuheisiksi. Minä ummistin silmäni ja nukuin, kunnes rattaat äkkiä kovasti tärähtivät, jotta täytyi herätä.
— Ptruu! Seis! Akseli on poikki, kuulin Filcsikin huutavan. Rattaitten peräpuoli laahasi todellakin maassa.
— Kovin ikävä asia virkkoi hän, päätä raappien. Lempo vei akselin ja nyt jäädään maantielle. Mitä hittoa nyt tehdään?
— Kun edes olisi puun kalikka sitoa akseliin kiini.
— Mistä semmoinen puu olisi tänne tullut tähän koirankuonolaisten seutuun! Saisi maineen mantoineen vajota vaikka Ameriikkaan!
— Ei täällä kasva ainoatakaan puuta.
— Paavilaiset ovat maasta imeneet kaiken voiman. Perhana vieköön, mitä nyt teemme?
Filcsikin johtui jotain mieleen.
— Minä kannatan rattaiden takapuolta, kunnes tapaamme puun. Sinä, Mikko, ajat sill’aikaa hevosia siivosti, hiljaa. Varo, ettet herätä poika parkaa; hän ehkä pelästyisi.
Olin nukkuvinani, vaikka silmät olivat auki. Autoin minäkin puolestani heitä puun ha’ussa, mutta kuitenkin täytyi Filcsikin kannattaa rattaita hyvän matkaa, jotta hän kuuluvasti ähkyi taakan alla.