— Kas, tuolla on! — huudahti Mikko. Tuolla häilyy tuulessa hoikka poppelipuu. Siitä tullaan autetuksi.
Maantien poikki näkyi todella musta viiva, varjo hoikasta puusta. Kuu oli äsken noussut, jotta sen valossa saattoi nähdä seutua hyvin laajalle. Ei silmänkantamalla näkynyt toistakaan puuta.
— Täällä ei liioin pääsisi hirteenkään, virkkoi Filcsik, halveksivasti katsellen ympärinsä tasangolle. Eikä tuokaan puu enää kauvan siinä saa seisoa. Odotapas…
Rattaitten pohjalta veti hän varovasti esiin kirveen, hyppäsi yli maantien ojan ja lyödä jyskähytti puuta.
Runko vavahti ja lehdistä putosi kastehelmiä. Latvasta läksi pelästynyt lintu lentämään ja räpytteli epätoivoisena sinne tänne. Poikasien vitinää kuului vastaukseksi linnun äännähdyksille.
— Sopiiko se puu akselin alle, vai? — kysyi Mikko malttamatonna.
— Kai se sopisi, vastasi Filcsik pahoilla mielin; mutta täällä on paha este…
— Mitä hittoa?
— Puussa on… linnunpesä.
— Mitä vielä?