Csemez herra hymyili viekkaasti, kasvot oikein kavalan näköisiksi kävivät ja päälle päätteeksi hän vielä luontevasti kieltäkin maiskautti.
— Voi niitä kaikkia ajatuksia! — huoahti Csutkás kainosti sinettisormustansa silmäillen, josta puuttui hyvin paljon, ennenkuin se jaksoi painaa Kristinan vertaa.
Enempää ei ollut ennen tullut puheeksi Csutkás ja Csemez herrojen kesken Kristinasta. Siitä onkin jo kulunut puoli vuotta, eikä Csutkás sitä enää muistakaan, tuskinpa liioin Csemez herrakaan.
Mutta tänään oli Kristina niin kaunis siinä sirosti hääräillessänsä, olut niin hyvää ja nuuska niin hurmaavaa, jotta Csutkás herra miltei tunsi olevansa autuaitten taivaassa. Pelin hävittyänsä hän maksoi sakkonsa, kokosi taas kortit, sekoitti ne sekä antoi Luppán ritarin nostaa ja sitte hän pisti äkisti kätensä takin takataskuun.
Tuosta uhkarohkeasta työstä kaikki hämmästyen vaikenivat. Mitä nyt seuraa? Toisten katseet kysyväisinä häneen kääntyivät.
Csutkás herra otti esiin nuuskarasiansa, asetti sen eteensä pöydälle sekä laski sen kannelle oikean käden etu- ja keskisormen, jotta se mitä hän nyt oli lausuva, kuuluisi juhlallisemmalta.
— Hyvät herrat ja neidet! Te varmaan sanotte, että he ovat minuun kiintyneet. Niin, niin, ovat kiintyneet, mutta…
Hän otti kulauksen olutlasista ja jatkoi hiljaa, melkein kuiskaten:
— Mutta se ei riitä, kuka sanoo, että riittää? Sinä et voi sanoa, ritari, eikä Csemez enkä liioin minä.
— No, jollei riitä, niin pitää koittaa saada riittämään! Sanon siis, että minä kaipaan sydäntä… Etsin sydäntä, hyvät herrat ja neidet!