Luppán ritari nyökkäsi huoaten päätään.
— Niin minäkin… kautta kunniasanani minäkin. Me kuljetaan yksillä asioilla, saakelin yksillä asioilla… Sittekun vaimovainajani…
— Jakakaa kortit! — puuttui puheesen kullantekijä.
Csutkás herra nousi seisomaan ja ojensi erittäin juhlallisen näköisenä molemmat kätensä Kristinaa ja hänen isäänsä kohden.
— Tässä on se sydän, Stevo — huudahti hän innostuneena, — täältä sen löysin, se on Kristina. Hän on kiintyvä minuun, hän on tuleva omakseni, jos sinä vain annat. Hän on oleva puolisoni. Etkä sinä voi häntä minulta kieltää, sillä minä rakastan häntä, sillä… sillä… teen hänet onnelliseksi; hän on kiintyvä minuun.
Näin sanoen puristi hän lujasti neidon sekä Csemez herran kättä, ummisti silmänsä ja odotti pimeissä Csemez herran vastausta. Epäröiden katseli tämä ympärilleen, ja tyttö seisoi siinä kalpeana, vavisten sekä turhaan yrittäen saada irti kättänsä Csutkás herran lihavasta kourasta.
— Mitäs sinä tähän sanot, Luppán? — kysyi Csemez herra laiskasti, kääntyen ritarin puoleen.
— Sanon vain, että tekisit paremmin, jos antaisit Kristinan minulle vaimoksi. Oi, kuinka hän on vaimovainajani muotoinen…
Heltyneenä pyyhkäsi hän silmiänsä nenäliinalla, jossa koreili
Luppán-suvun vaakuna, kaksi vasaraa ristissä ja alla sanat: »Glück auf.»
Tämän kuullessaan Csutkás herra heti päästi Kristinan ja Csemez veikon kädet sekä heitti tuiman katseen puheensa keskeyttäneesen ritariin.