— Herra! Te olette katsonut minun kortteihini… Taikka, tuota, mitä puhunkaan? — te tahdotte anastaa minun korttini itsellenne… tuota… te asettaudutte minua vastaan, hyökkäätte kimppuuni. No, hyvä. Mutta muistakaa se, että… muistakaa, että… hän on kiintynyt… on kiintynyt minuun. Eikös niin, Kristina?
Csutkás herra katsoi ympärinsä, mutta Kristina olikin kadonnut kuulumattomiin. Pelästyneen metsäkauriin tavoin oli hän juossut puutarhasta huonetta kohden. Silloin hänen kasvonsa eivät enään olleet kalpeat, vaan tulipunaiset, sydän kovasti sykki, rinta raskaasti huokui. Herra Jumala, mikä kova onni häntä oli kohdannut! Herrainen aika, mitä nyt on tapahtuva?
Mutta juuri umpimähkään juostessansa, itsekään tietämättä, minne, niin yhtäkkiä joku astui hänen tiellensä.
— Seis, seis!
— Kas, kas, Bohuska ja…
Bohuska se oli ja hänen veljensä Niilo Mirkovszki. Se paha Niilo poika, jonka kanssa hänen oli tapa jutella kotipihalta kadun yli joka päivä ja jonka tähden hän ei enää saata käydä Bohuskaa tervehtimässä, sittekun tämän veli oli saapunut kotia Pestistä, sillä hän oli kasvanut isoksi mieheksi ja…
Kristina kalpeni uudestaan, vavahti, kädet hervottomina riippuivat, jalat kieltäytyivät astumasta ja hän seisoi siinä vierastensa edessä kuten lahonnut marmoripatsas.
— Mitä? Etkö suutelekaan? Katsot niin oudosti — valitteli Bohuska. —
Oletko ehkä suuttunut, kun otin Niilon mukaan?
Kristina pudisti päätä hiljaa, suruisesti.
— Se on kaikki minun syyni, — jatkoi tämä. — Siitä saat rangaista yksin minua. Hän ei olisi rohjennut tulla, mutta minä häntä kehoitin. Mutta kuinka kalpea ja pelästyneen näköinen sinä oletkaan. Onko mitään tapahtunut?