Alakuloisesti nyökkäsi Kristina myöntäen päätä. Sitte hypähti hän tehden äkkinäisen liikkeen Niilon rinnalle ja laski pienen kätösensä hänen pivoonsa.
— Tottahan te, Niilo minusta pidätte — pidätte ehkä paljonkin?
Bohuska pudotti päivänvarjonsa kuullessaan nämät varomattomat sanat ja katseli haaveilevasti ystävättäreensä, joka taasen hellästi nojautui Niiloon.
Nuorukaisen kasvot lensivät tulipunaisiksi. Eihän tähän saakka ollut ainoatakaan sanaa eikä viittausta puhuttu heidän keskensä sinne päin. Muutamasti oli juteltu joutavia asioita, siinä kaikki! Ja nyt! …
— Josko teistä pidän Kristina? Sangen paljon pidän, yksin teidän tähtenne tahdon elää. — Oi, Bohuska, sano sinäkin, sano, miten rakastan! Itsekään en voi sitä oikein kertoa. Hyvä Jumala kuinka onnellista! Ken olisi uskonut? Ensi silmäyksestä kun teidät näin…
Niilo vapisi kuin haavan lehti.
— En olisi tohtinut uneksiakaan — jatkoi hän katkonaisesti. Oi,
Kristina, te siis… tekin siis toivotte rakkauttani?
— Niin! — kuiskasi hän melkein uupuneena, silmät puoliummessa.
— Ja te kysytte, pyydätte sitä minulta?
— Niin, — toisti hän haikeasti, peittäen kauniit kasvonsa käsiin. Te olette parempi kuin nuo toiset, te olette kauniimpi kuin toiset, te sovitte minulle paremmin kuin kukaan muu. Rakastakaa siis minua, niin, rakastakaa, ja minä…