— Ja te, Kristina?
— Minäkö? — ja hän kääntyi hänestä äkisti, ikäänkuin olisi neito unesta herännyt, ja kasvot kävivät kummasti yksitoikkoisiksi. — Minäkö? Kukapa minusta puhuu? — virkkoi hän miltei kainosti. — Ettekö tunne kuinka kauhean lämmin ilma on?
— Mennään lehtimajaseen, — esitteli Bohuska, joka oli kovasti ihmeissään ja hämmästynyt äskeisestä romantiilisesta kohtauksesta. Hän loi silmänsä häveten maahan, juurikuin hän itse olisi jonkun suuren rikoksen tehnyt.
— Ei ei, — äännähti Kristina melkein hurjasti, — ei sinne.
— Minne siis? — kysyi Bohuska hiljaa.
— Minne tahansa! Kauvas mailmaan, — vastasi Kristina katkerasti, ja kyynel pillahti pitkin poskia.
Haikeilla mielin katseli Niilo tuota vierivää kyynelpisaraa ja mietti vain, että hän nyt tahtoisi suudella sen pois tuolta ihmeenihanalta poskuselta.
KOLMAS LUKU.
Kerrotaan ne tapaukset, jotka edellisestä johtuvat.
Niilo Mirkovszki oli niitä nuoria miehiä, joita naiset sanovat »intressanteiksi». Hänellä oli suuret, eloisat sinisilmät, tuuhea kultatukka, solakka vartalo sekä sievä käytöstapa. Puolen vuoden verran sitte oli hän saapunut kotia täydentääkseen opintojansa vuoriakatemiassa, ja jos hyvin käy, niin saa hän alkaa uraansa siinä toivossa, että hänestä vielä tulee vuorineuvoskin. Ja se saattaa kyllä tapahtua, sillä hänellä on kykyä ja osaa myöskin mukaantua elämän oloihin. Kuten sanoimme, on hän vasta puolen vuoden paikoilla ollut kotosalla Schemnitzissä ja jo on hän johtajana ei ainoastaan nuorison kokouspaikoissa »Kultalampussa» ja »Elävässä nuijassa», vaan myös herrassalongeissakin. Eikä hän aina olekaan niin ujo ja tomppelimainen kuin nyt seisoessaan ääneti ällistellen, ikäänkuin maahan juurtuneena, Kristinan edessä sekä hajamielin päänsä päältä poimiskellen akatsiapuun lehtiä, joita hän paloittelee hyppysissään, juuri kuin tahtoisi arvaella: »rakastaako?… Vaiko ei?…»