Hän ei ollenkaan ymmärrä, miksi Kristina itkee, jos hän rakastaa, miksi hän niin äkisti päästi hänen kätensä, kun kysyi vastarakkautta ja miksi hän kävi niin alakuloiseksi ja suruiseksi…
Jumalallinen on hämäryys naisen sydämmessä, pyhä salaisuus, täynnä runollisuutta, viehättävä varjo aavistetusta todellisuudesta.
Ensimmäinen rakkauden ilmaisu sisältää paljon runollisuutta.
Nurmen ruoho silloin huokaa neitoselle: »astu tänne, tallaa minua, niin tulen vain tuoreemmaksi, viheriämmäksi»…
Auringon säde puhuu nuorukaiselle: »sinullekin paistaa valkeus, minua parempi, suurempi, kauniimpi»…
Iltarusko lähettää kiireisen sanoman yölle: »älä tule, pysy poissa… täällä on jotain, jonka nähden et sinäkään saata synkkänä olla».
Ja ne henkilöt, jotka lausuivat nuo sanat, joita koko luomakunta hartaana kuuntelee, tämä rakastunut nuorukainen ja rohkea neitonen seisovat yhä vielä vaiti, ujoina, arasti, sykkivin sydämmin odotellen, millä hetkellä taivaankansi romahtanee alas.
— Hyvä Jumala, mitä teinkään… mitä teinkään? — sopersi Kristina ja hänen silmissänsä alkoi mailma käydä ympyriäiseen myttyrään ja pyöriä yhä kiivaampaa vauhtia hänen ympärillään. Uupuneena painui hänen päänsä ja kätensä alas, kuten kuolevan linnun, joka on siipirikoksi joutunut, ja nojautui Bohuskan olkapäähän.
Eikä Niilo saanut niin luotua sanaa suustansa vastaukseksi, lohdutukseksi; typerä tylsyys valloitti hänen mielensä ja tukahutti kaikki ajatusten oraat. Tämä odottamaton tapaus oli peräti saanut hänen sielunsa pois oikealta tolalta ja hyvästä tasapainosta. Siinä liikkui sangen monikirjavia mielijohteita aina sen mukaan, mitä hän arveli huomaavansa Kristinan silmistä, äänestä ja liikkeistä, joko katumusta, luottamusta, välinpitämättömyyttä, alakuloisuutta taikka rakkautta.
Vihdoin voitti Bohuska taas mielenmalttinsa sekä virkkoi tavallisella vilkkaudellaan: