— Mutta nyt, lapsukaiset, on tätä tässä kylliksi. Kaiketi meidän pitää jonnekin päin käydä. Kävely tekeekin sinulle hyvää, kultani. Ojenna minulle kätesi, Niilo.
Mutta sen verran Niilolla vielä kumminkin oli järkeä, että hän tarjosikin kätensä Kristinalle eikä sisarelleen.
Rakastunut neito havahti ja vapisi aivankuin nukkunut, joka tuntee vieraan käden kosketuksen.
— Herrainen aika! — en ymmärrä teitä… puhui Niilo haikeasti, ja alkoi kädellä, johon ei tyttö tahtonut tarttua, pidellä palavaa otsaansa.
— Mitä turhia! — puheli pilojansa Bohuska… se oli vain leikin vuoksi eikä mitään muuta.
— Leikinkö vuoksi? — puhkesi Niilo katkerasti puhumaan, ja kasvot punaisiksi leimahtivat. — Leikintekoako se olikin sanoa ensin: »minä lemmin sinua», mutta heti taas: »en lemmikään». Sanako se vain olikin, tyhjä, joutava sana? Mutta siinä saattaa kuitenkin piillä myrkkyä, neitiseni! Vai onko… onkohan sydämmen surmaaminenkin vain leikintekoa! —
Katsahtaissaan veljensä turvonneisin kasvoihin Bohuskankin simahuulet katkeraan itkuun vääntyivät. Peloissaan hän luonnollisesti ja teeskentelemättä kavahti Kristinan kaulaan.
— Näetkös nyt… puhui hän kyyneliä silmistään pyyhkien — nyt ei ole muuta neuvoa kuin…
Kristinan silmäykset näyttivät kysyväisiltä.
—… Kuin että rakastat tuota hupakkoa Niiloa. Näetkös, kuinka hän on suruissaan…