Hellästi silitteli hän Kristinan olkapäätä ja jatkoi lempeällä, kehoittavalla äänellä:
— No rakastahan häntä nyt! … Sitte lisäsi hän maltittomasti: rakasta heti paikalla… no, rakasta nyt! Taikka tekee hän vielä itsellensä jotain kauheata. Hän on aina ollut semmoinen itsepintainen ja omapäinen…
Ynseästi nosti Kristina päätä.
— En voi — virkkoi hän verkkaan — en saata; rakastan toista… tuota… luulen, että rakastan.
— Vai rakastatte toista! — huudahti Niilo, ja silmät seljällensä lensivät. — Mahdotonta! Ajatelkaa paremmin perään; sanokaa, että laskittekin nyt pilojanne!
Aurinko peittyi synkkien pilvien taa, lähenevän myrskyn edelläkävijät tuulispäät jo heiluttelivat akatsiapuiden latvoja, helle kasvoi ihan sietämättömäksi. Nuorukainen astui muutaman askelen poistuaksensa, mutta pian hän hervotonna vaipui erään puun juureen sekä peitti kalpeat kasvonsa käsiin.
— Suuren tuskan olette sydämmelleni tuottanut — virkkoi hän sävyisästi, kääntäen pois nuhtelevan katseensa, jota kyynelet himmensivät, jottei se loukkaisi häntä, jota hän niin syvästi rakasti.
Mutta se koski kuitenkin Kristinaan. Hän astui melkein hoiperrellen
Niilon luokse sekä laski kätensä hänen päänsä päälle.
— Niilo, mikä teitä vaivaa? Oletteko suuttunut siitä, että olin niin suora teitä kohtaan? Älkää ylenantako minua, pysykää minulle hyvänä, ottakaa minut… hyvä Jumala, kuinka sanoisinkaan? … vaimoksenne!
Äkisti hyppäsi Niilo seisoalle, silmistä pian kyynelet kuivuivat ja kasvot kävivät voittoisiksi ja tavattoman kopeiksi.