— Rauhoittukaa. En minäkään teitä niin kovin ikävöi — puhui hän kalseasti ja verkkaisesti — mutta en liioin teitä ylenanna. Lempi on kuolematon! Se ei katoa, vaan muuttaa muotoa. Rakastakaa, ketä tahdotte, mutta siltä saatte tulla vaimokseni.
Näin sanoen ojensi hän itsensä ihan suoraksi ja silmät tulta säihkyivät. Hämmästyneenä astui Kristina askelen taapäin ja lausui lempeästi, suruisesti:
— Niin Niilo; tahdon tulla vaimoksenne, jotta ilahuttaisitte mieltäni rakkaudellanne, jotta auttaisitte minua kantamaan elämän kuormaa, jotta…
Viljavat kyynelet neidon poskille valuivat.
Tätä ei Niilo enää voinut katsella piittamatonna. Raivon pahahenki hänet valtasi, tunkeusi joka suoneen ja leimusi silmistä. Itsekään oikein tekoansa tietämättä tarttui hän melkein tuimasti tytön käsivarteen ja hänen uhkaava äänensä kiukusta värisi.
— Ei, ei, Kristina! Ei koskaan… Ei mitään… Meidän täytyy kuolla! Sekä sinun että minun. En salli, en, vaikka taivas päähäni romahtaisi… En anna kellekään toiselle sinusta edes yhtä hiuskarvaa, en hiuskarvasi katoavaa varjoakaan… Sinun täytyy kuolla! — huusi hän, ja äänikin muuttui karjunnaksi, — jollet sano, kuka on se mies, jota rakastat.
Kristina yritti hymyillä, puraisipa huuleensakin estääksensä kyyneltulvaa.
— Ketäkö rakastan? En ketään, Niilo! En niin ketään…
Kaiku vastasi vuorista: »ketään…»
Niilo ei niin vähällä häntä päästänyt, vaan työntäessään hänet luotansa toisella kädellä hän puristi toisella tytön käsivartta niin lujasti, jotta parka ihan kipeästä kiljahti. Nuorukainen ei enään ollut verrattava ihmiseen vaan villipetoon, jonka mielenmaltti on saanut väistyä intohimojen tieltä.