— Se ei ole totta, Kristina! Sinä petät minut. Minun täytyy tietää… tahdon tietää.
— No hyvä. En rakasta sinua, mutta en liioin ketään toista, en ainakaan miestä, jonka nimeä voisin sanoa. Olen uneksinut nuorukaisesta, joka on kaunis kuin Don Alvira »Musta nainen» nimisessä romanissa, urhoollinen ja hellätuntoinen, kuin Athos »Kolmessa Musketyörissä», joka osaa lempiä niin syvästi kuin Gaston »Kultahiuksissa» ja joka on niin oppinut kuin Ivan Berend Jókain kirjoittamassa »Mustissa timanteissa».
— Siinä tapauksessahan olet todellakin hupsumainen, — naurahti Bohuska hilpeästi… Kyllä noita haaveilevia runoilijoita kestää kuunnella!
— Herrainen aika, en itsekään tiedä minkälaisen hänen pitäisi olla… sen vain tunnen, ettei se saisi olla aivan Niilon kaltainen… Voi, ihan on pääni haljeta! Jospa vain olisi rahtusen, runsaankin rahtusen toisellainen kuin Niilo, niin rakastaisin todella… mutta nyt… nyt…
Vielä lujemmin puristi Niilo hänen käsivarttansa.
— … Nyt tahdon tulla vaimoksenne, koska olette kaunis… sangen pulska poika, ja Csutkás setä ynnä Luppán minua isältä pyysivät puolisokseen äsken tuolla lehtimajassa.
Pelästyneenä vilkaisi hän taakseen puutarhaan päin.
Ja todellakin astui heitä kohden pitkin polkua kolme herrasmiestä.
Luppán ritari ehti ensimmäisenä nuorten luo. Kasvot makeasta hymystä loistivat.
— Kas vaan, — huudahti hän hilpeästi, — melkeinpä näytte itkeneen,
Kristina! Kuka on itkettänyt? Ahaa! Csutkás. Kyllä jo muistan…
Csutkás. Se hiton vanha lurjus… Mutta vait! Tuollapa hän tuleekin…
Kun ei vain kuulisi puhettamme.