Luppán herra katsahti tutkivaisesti taaksensa.
— Niin, niin, hiton vanha lurjus, ja vielä päälliseksi niin naurettava.
Niin, niin, sen uskallan sanoa vaikka kaikkein kuullen…
Tehden sankarillisen liikkeen kääntyi hän katsomaan taaksensa, oliko
Csutkás vielä kaukanakin; sitte jatkoi hän hiljaa:
— Mutta kun hän on kovasti sappitautinen… niin en soisi hänen sitä kuulevan, sillä taitaisipa sappensa peräti puhjeta. Teitte tosiaankin, neiti, aivan oikein, kun häntä pakenitte. Hyväksyn tekonne, Kristina! Ette mitenkään muulla tavoin olisi niin selvästi voinut mieltänne ukolle ilmaista. Se oli todellinen tunnustus, Kristina. Hieno, mutta ymmärrettävä; minä sen ymmärsin.
— Oh, oh, Luppán setä, — puuttui Kristina puheesen viekkaasti hymyillen.
Naiset osaavat yhtaikaa itkeä, vihata, suuttua, rakastaa, haaveksia sekä hymyillä. He ovat samalla kertaa lapsellisen ymmärtämättömät sekä perinpohjaiset diplomaatit.
Luppán ritari äimistyi »setä» sanasta.
— Älähän nyt, pikku vuohensilmä, tyttönen! Kas, kuinka osaakin puhua pilojansa. Hm, Kristina… Toivon, ettette niin aivan tarkasti pidä kiinni tuosta »setä» sanasta, vaan olette taipuvainen vaihtamaan sen sopivaisempaan. Sanoin sopivaisempaan, mutta ehkäpä olisin voinut sanoa: suloisempaan…
Niilo seisoi levotonna, ja ellei Bohuska rukoilevin katsein olisi häntä asetellut, niin Herra tiesi, kuinka syvästi hän olisi saattanut herra ritaria loukata.
— Luppán setä puhuu leikkiä, — vastasi Kristina ja nykäisi huivia sirosti ilkamoiden eteenpäin, jottei Luppán herra ollenkaan nähnyt hänen kasvojansa eikä liioin sitä ynseätä suunmurtoa, mikä saattoi Bohuskan, joka seisoi sivulla, hillittömästi nauramaan.