— Joko taas? — puhui Luppán haikealla äänellä. Olenko minä leikin laskijan näköinen? En suinkaan, Kristina! Vaan puhun vakaan miehen sanoja, minunmoiseni miehen sanat ovat niin vakaat kuin olisivat präntissä käyneet. Ja vielä nähkääs, olen ihan sopiva rakastettavaksi. Joka jänteeni on siihen omiansa. Saatan sanoa olevani paljon kokenut ja koetellut mies enkä mikään nuori hulivili, joka ei ole vielä korvien takaa kuivunut ja jonka elämä ei ole Saharan erämaan arvoinen.
Tämän mainion lauseen lausuttuansa Luppán herra veti syvän henkäyksen, odottaen, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät Kristinaan, josta syystä hän myös ojensi kätensä tytön huivia kohden, sitä kasvojen edestä hellällä leikillisyydellä riisuakseen.
— Ei, ei, ei, — huudahteli Kristina, juosten muutaman askelen Niiloa kohden.
Vanha rakastaja heti perässä ja saikin pakenevan enkelin kiinni, kun tämä kaatui tiellä olevaan sankoon, sekä tarttui hänen vyötäreisinsä. Kovasti silloin hänen sydämmensä sykki! …
— Mihin pysähdyinkään? Tuota, tuota… höpisi hän hämillään, säihkyvin silmin.
— Saharan erämaahan, — huomautti Bohuska.
— Niin, niin. Sanoin, että olen kokenut mies, olen jo ennenkin nauttinut perhe-elämän onnellisuutta, olen ollut sen pyhissä siteissä, olen jo yhden vaimon haudannut. Oh, yhden jo olen haudannut ja osaan vielä toisenkin…
Kuten ennenkin näitä muistoja mainitessaan heltyi hän nytkin, jotta puhe hetkeksi keskeytyi, ja ilosta ihan hurmaantuneena hän irroitti käsivartensa Kristinan solakan vartalon ympäriltä, jonka koskettamisesta äsken eriskummallinen palavuus valtasi hänen suonensa sekä kiiti kautta kaikkein jäsenten.
— Haudata; niin, haudata… Tuota, ei juuri niinkään! … Mitä puhunkaan? Tahdoin sanoa: tehdä onnelliseksi. — Kuulkaas, Kristina, tehdä onnelliseksi. — Te kelpaatte minulle puolisoksi.
Mutta tällä hetkellä, juuri kun Luppán herran innostus oli ylimmillään, astui yht'äkkiä esiin Csutkás herra sekä laski tukevan kätensä, joka nyt tuntui raskaalta kuin lyijy — hänen olalleen.