— Vait! Ei sinun pidä mitään sanoa. Olen saanut yhden toimituksen päässäni valmiiksi ja tahdon ilmoittaa sen vastaukseksi ystävilleni; tuo kolmas ilmaisu ei minun päätöstäni voi muuttaa, yhtä vähän kuin mitkään muut mahdollisesti jälkeen tulevat väitteet. Se seisoo lujana kuin Siionin vuori. Oikea rakkaus on kolmasti koetellun kullan arvoinen, ja oikea miehensana myöskin on verrattava kolmasti koeteltuun kultaan. Ja Tapani Csemez on oikea mies.
Näiden mahtavien sanojen johdosta katsoivat Csutkás herra ja Luppán ritari sopivaksi astua »oikean miehen» luo lämpimästi pudistamaan hänen kättänsä.
— Kiitoksia, — vastasi hän, — mutta täällä on riivatun lämmin. Missä on olut, Kristina? Tuo kannut tänne meille kamariin. Niin, hyvät herrat, mennään sisään, sillä, sillä…
Hän seisahti tähän, kun ei osannut oikein loogillisesti lausettansa lopettaa.
— Sillä — oluttakin sinne viedään. Joudu, Kristina. Saat kuulla sinäkin. Tapani Csemez ei salaa asioita; mitä hän sanoo, se on sanottu, ja mikä on sanottu, se on sanottu. Jos hänen ajatuksensa ovatkin omituisia, niin on hänellä siihenkin oikeus, sillä pitäähän ihmisen saada vapaasti ajatella.
Tämän tieteellisen selityksen lausuttuansa katseli hän tyytyväisesti ympärilleen ja käski läsnäolevia yksitellen astumaan sisään eteiseen, mistä sitte käytiin hänen työkamariinsa.
Heti saattoi huomata tämän olevan tiedemiehen työhuoneen. Mennä vuonna oli sitä viimeksi lakaistu; lattialla, tuoleilla ja kellokaapin päällä oli tukuttaisin paksuja, homeisia foliantteja sekä kaikellaisia tulikauhoja, kattiloita, tislausastioita ja koneita; seinillä riippui parrattomien tiedemiesten ja kuuluisien kullantekijöiden muotokuvia. Mutta suoraan sanoen ei näiden miesten tiede ollut edes tupakkapiipun arvoinen, vaan jos Csemez herra olisi tahtonut ihailla oikean »kullantekijän» naamaa, niin olisi hänen ollut paras ripustaa seinälle Luukas Zeelig nimisen juutalaisen koronkiskurin kuva, joka herroille opettajille lainaeli rahoja »alhaista» korkoa vastaan.
Ennenkuin olutta tuotiin sisään, vallitsi huoneessa alakuloinen mieliala, minkä kuitenkin olut taas pian karkotti. Csemez herra kehoitteli vieraita istumaan huomauttaen, ettei saa mihinkään esineesen koskea. Sitte alkoi hän muutaman kerran kurkun kirkastamiseksi yskäistyään ilmoittaa päätöstänsä seuraavasti:
— Minulle on suuri kunnia tapahtunut… Sen sanon suoraan. Ja Kristinalle on myöskin suuri kunnia tapahtunut, senkin sanon suoraan… Sanon kautta kunniasanani. Mutta asian laita on se, että minulla on omat tuumani. En anna tytärtäni kellekään, minä tarvitsen hänet itse. Te sanotte hänen olevan kauniin, kukoistavan ja hyvänluontoisen ja tahdotte häntä sentähden, mutta juuri sentähden minä en häntä anna. Minäkin tarvitsen hyvää ja kaunista. Kukoistakoon minulle! Sillä olettakaamme vastakohta; jos hän ei olisi kaunis eikä kukoistava, niin te ette hänestä huolisi, mutta minulle hänen kuitenkin täytyisi kelvata. Siitä selvästi näkyy, että vahinko olisi minun, ja on siis oikeudenmukaista, että minun on hyötykin. Csemez ukko on itsepäinen mies eikä tule sitä ihmistä, joka voipi muuttaa sitä, minkä kerran päähänsä pannut on. Minä annan tyttäreni vain sille miehelle, joka…
Hän veti syvän henkäyksen, ummisti silmänsä ja kohotti päätänsä.