Tietänevätköhän ne, että vainajat liikkuvat maan päällä vielä kauvan kuoltuansakin, vaikka jo ovat tomuksi lahonneet?
Lampuri laskeutui taas maata kyynäspään varaan ja ajatteli, niin kummallisia ajatteli. Joka metsän puiden, vuorien, purojen, taivaan pilvien kanssa on tottunut ajatuksia vaihtamaan, häneltä ei niitä koskaan puutu.
Luonnon suuri arvoitus vaikuttaa hänenkin sieluunsa sekä herättää hänen mielessänsä kaikenlaisia mietteitä.
Älkää luulko, ettei Olej ajattele!
Hän ajattelee paljokin, mutta ei voi pitää ajatuksiansa koossa, vaan ne juoksevat kuin sulannut tina.
Kaikki on hänen mielessänsä sekaisin yhdessä mylläkässä, josta hän ei mitään selvää saa; hänen sielussaan vallitsee pimeys, jossa muutamia valonkipinöitä liikkuu. Se on muinaisajan runollisuutta.
Kaikkia Olej miettii, mutta ei koskaan muille ilmoita ajatuksiansa.
Mietiskelee vain huvin vuoksi. Eikä se huonoa huvitusta olekaan.
Surullista se vaan joskus olla saattaa.
Harva se päivä, ettei hän vieläkin muista vaimoansa sekä kuolevaisuutta, joka kerran on hänenkin elämästänsä lopun tekevä. Jäykäksi, elottomaksi ruumiiksi on hänkin kerran tuleva, joka veisataan silloin kauniisti ulos, viedään kirkkomaahan, eikä hän ikinä enää saa nähdä Brezinaa, sen punaista taloa eikä yhdeksää kellokasta eikä sataa hienovillaista oinasta, joiden vertaa ei muualla mailmassa löydy. Ja aurinko on silloin paistava yhtä kirkkaasti kuin nytkin, ja metsä on yhtä salaperäisesti kuiskaeleva kuin tänäpänäkin, ruoho on kasvava kevään tullen, puron vesi sulava ja taas talvella jäätyvä, uusi lammassuku hilpeästi hyppielee tutuilla laidunmailla, — mutta hän ei enää milloinkaan ole täällä.
Kun sitten hänen näitä surullisia asioita miettiessään korviin kuuluivat laaksosta Anikan iloiset laulut, niin tuntui oikein suloiselta tietää, että ihmiselämä jatkuu vielä haudan tuollakin puolen.
— Vahinko vain, ettei hänestä tullut poikaa, — huoahti hän ja viskasi äkäisenä keppinsä laumaan, joka pelästyneenä hajosi eri joukkioihin.