Antaa heidänkin tuntea, että mestari on suuttunut! Siten hän ilmaisee ajatuksiansa heille.
Sillä aikaa kaikuu ilmoille yhä uusia lauluja, slovakin kansan suruisia säveleitä…
Garibaldi sankar meidän kylään saapuu,
Klapka tekee seuraa,
Gracza, Záhony kanssa,
Tuomarinkin Yrjö sukii ratsuansa.
Miten olikaan politiikka joutunut Brezinan laaksoon, missä vain linnut kulkevat? Kuka oli tänne tuonut äsken riehuneen sodan muistoja ja toiveita? Ilma oli tuonut. Oli salaa kuljettanut tänne runouden muodossa. Siten se oli tervetullut vieras. Tänään Anika juuri tuota lauleli. Metsän linnut sitä kuuntelevat. Huomenna sitä jo varpusetkin matkii.
Olejin mieleen muistuvat entiset ajat, suuren sodan hälinä, jolloin Gracza ja Záhony tekivät hyökkäyksiä Brezinasta päin. Ne olivat kaksi urhokasta honvéd-soturia… [honvéd-(isänmaanpuolustaja)-armeja on Unkarin kansallisarmejan nimitys. Suom.] tuota, ovat niin vieläkin… sillä vaikka slovakilaiset ovat saaneetkin tietää, että nuo miehet salaa murhattiin pakomatkalla, niin he vieläkin heitä odottavat kotia palaaviksi…
Olej ei ottanut osaa sotaan, hän ei päässyt; mutta sen hän arvasi, että mainio leikki se mahtoi olla, sillä onhan sekin jo jotain, kun kaksi aimo miestä rupee voimiansa mittaelemaan, saati sitte kaksi kokonaista valtakuntaa! …
… Kun ei vain hänen hallussaan silloin olisi ollut tuo karja, jonka kellot niin suloisesti ja lohduttavaisesti soivat! …
Tuntikausia hän tuota aprikoitsee — kunnes hiljoillensa päivä laskee mailleen ja ilta joutuu. Karjan levon aika lähestyy. Se kerääntyy suureen parveen, siten antaen tietää, että nyt on tarpeeksi syöty ja tahdotaan vain märehtiä.
Paimenpoika ei koko päivään ollut tohtinut mestaria puhutella. Vasta nyt hän uskalsi kysyä:
— Kuuletteko, isäntä, Talárissa soitetaan iltakelloja?