— Kuulen. Älä juttele niin paljon joutavia, vaan hae sauvani, ja sitte mennään. Heitin sen tuonne laumaan.
Vielä kerran hän silmäilee lampaitansa, josko nyt ovat kaikki ravitut, vai puuttuuko joltakin vielä jotain.
Ei puutu mitään. Levollisena kääri hän turkit hartioillensa ja sitte astumaan verkalleen alas laaksoon.
Yhdeksän kellokkaan kellojen kilinä sulautuu yhteen kauniiksi soitoksi; paimenpoikakin päästelee säveliä säkkipillistänsä. Jo kaukaa voipi Anika kuulla, että tullaan kotia, sekä laittaa maukkaan illallisen, jotta se paraikaa valmiina kiehuu, kun he saapuvat.
Taloa lähestyessään nostaa paimen säkkipillin selkäänsä sekä katsoo kotia kohden, josko pihalla liikkuisi tuo pulska neito, jonka haamu aina on hänen silmissänsä — vaikka hän ne sulkisikin.
Anika odottaa heitä jo ulkona Matin suureksi mielihyväksi. Mutta minkätähden hän siinä pihalla seisonee, ajanko kuluksi vaiko lauman tuloa nähdäksensä? Herra tiesi!
Kaunis hän oli katsannoltansa siinä seisoessaan hiukkasen kumarassa ja kaukaisuuteen haaveksivasti katsellessaan. Toinen käsi oli alas laskeutunut, jotta hänen suosikkinsa vanha lammas, joka piennä karitsana makasi hänen vieressään, ulottuisi sitä nuolemaan. Oliko sen tapa nuolla kiitollisuudesta, rakkaudesta, vaiko vain tottumuksesta? Muistaneeko se vielä, miten he ennen muinoin makasivat yhdessä, vai muistaako se vain, että hänen kätensä voin pesemisestä ja suolaamisesta on niin hyvänmakuinen. Kukapa sitä lampaan viisautta niin tarkoin tuntee!
— Hyvää iltaa, Anika, — puhuttelee Matti sävyisästi neitoa. — Miten on aikasi kulunut?
— Tänään paremmin kuin eilen, — vastasi tämä hymysuin. — Entäs miten te olette päivänne viettäneet?
— Eipä siitä sanottavaa — virkkoi lampuri heittäen turkit yltään, — kysymys on vain, joko illallinen on valmis.