— Ei se ollut komitaatin miehiä, liika nuori hän oli semmoiseksi. Niin hienot kasvot kuin hienoin palttina, ei niitä ollut päivä paahtanut.
— Oliko hänellä pyssyä? — kysyi lampuri.
— Oli, ja hyväkin.
Ja Matti veti hatun ihan silmillensä ja nojautui suuren poppelipuun runkoa vastaan, sillä hänen mieleensä tuli niin katkeria ajatuksia, kuin olisivat ne olleet hornan syvyydestä kotoisin. Voi, vähällä oli, ettei hän pyörtynyt.
— Mahtoi olla rohkea veitikka, — jupisi Tuomas Olej, — kun tohtii tulla metsästämään tänne herttuan maille. Jollei häntä olisi vieraaksemme kutsuttu, niin minäpä mieheltä ottaisin pyssyn pois.
— Äsken hän juuri oli täällä — jatkoi Anika kertomustaan. — Ajatelkaas, kuinka ensin häntä pelästyin. Hän pyysi maitoa juodaksensa. Toin sitä hänelle ja hän antoi minulle maksuksi tämän kultarahan.
— Kuinka menitkään rahaa ottamaan? — nuhteli Olej.
— Sanoin kyllä, ettemme rahasta maitoa anna, sitä on Jumalan kiitos yllin kyllin, mutta siihen hän sen vaan unhotti pöydän kulmalle.
— Annetaan takaisin, puhui Olej. Herran tähden! Mitä mailma sanoisikaan Brezinan lampurista, jollei hän vieraalle antaisi edes maitoa muuten kuin käteistä rahaa vastaan.
Näin sanoen otti hän rahan käteensä ja huudahti äimistyen: