— Niin totta kuin on nimeni Tuomas Olej on tämä oikea kruunun kultaraha. Tiedättekö, mitä, — lisäsi hän sitte kuiskaten, — tuo mies on joko Gracza taikka Záhony. Heillä olen tuollaisen rahan nähnyt… Tuhat tulimmaista, Matti, tämä on meille suuri juhlapäivä. Ällös olko siinä allapäin, poika, vaan pannaan penkkiin vieläkin yksi karitsa. Ja sitte joutuun noutamaan viiniä! Sen sanon, että se on joko Gracza taikka Záhony. On tullut tervehtimään Brezinan lampuria.
Hymyillen pudisti Anika päätänsä, mutta Olej oli ihan haltioissaan.
— Ja oikeaan paikkaan hän osasikin; täällä säähän olla ihan kuin kotonansa. Varjelen häntä niin tyystin, kuin istuisi hän oman äitinsä helmassa. Tuomas Olejin kynsistä ei häntä viedä, vaikka tuhannen santarmia hakemaan tulisi. Vai on hänellä pyssykin? Sanonpa vieläkin, ettei häntä viedä, vaikka tulisi viisituhatta. Mutta hiljaa, lapset, seinilläkin saattaa olla korvat.
Vieläkin pudisti Anika epäilevästi päätä.
— Mutta antakaas, isä, kun sanon, että se oli nuori mies, laverteli kaikkia merkillisiä asioita…
— Mitä sinä semmoisista ymmärrät!
— Sanoi minua ruususeksi, sydämmensä epäjumalaksi.
— Juuri sellainen veitikka se Záhony aina oli ennenkin, kun vaimoväkeä näki.
— Mutta Záhony varmaan on jo ijällisempi mies.
— Eipä haita. Záhony on semmoinen »silmänkääntäjä», että hän mielensä mukaan voi muotonsakin muuttaa. Tänään vanha ukko rahjus, pitkä, harmaja parta poskissa, ja pää tutisevana, huomenna taasen pulska nuori mies. Juuri siitä hänet tunnenkin.