— Mutta kun hän sitte tahtoi minua suudella, niin läimäytin häntä rikkaruohon perkaamisesta likaiseksi tulleella kädelläni poskelle, jotta tiedän varmaan, että hienoon ihoon tahra tuli.
— Ohhoh! — naureli lampuri. — Eikö suuttunut?
— Käänsi toisenkin posken minuun päin, jotta sillekin löisin. Sanoi vain olevansa hyvillä mielin eikä luvannut milloinkaan tahraa pois pestä. Sanoi herttaiset jäähyväiset pyytäen minua laittamaan hyvän illallisen, sillä hän lupasi metsän käytyänsä kotimatkalla poiketa sisään. Mutta kas vaan, tuoltapa hän jo tuleekin!
Olej ja Matti katsahtivat osoitettuun suuntaan. Sorea metsästäjä astui kummun kylkeä alas, harmaa, viheriäreunainen takki yllä, pitkävartiset saappaat jalassa, hienot herrasmiehen metsästyskapineet selässä.
— Hyvää iltaa lampuri, — lausui vieras, hattuunsa edes koskematta, astuessansa pihaan. — Onko illallinen valmis, lintuseni?
— Jumal’ antakoon hyvää iltaa, — vastasi Olej alakuloisena, osaksi syystä, ettei vieras ollutkaan Záhony, osaksi harmitti häntä myöskin, että hänen arvonimeänsä niin typistettiin. Jollei tuollainen hyvien tapojen loukkaaminen olisi tapahtunut juuri hänen luonansa, niin olisi siitä voinut syntyä kummia seurauksia, sillä ensiksikin on hän lampurimestari, koska tämä ammatti on hänelle uskottu, ja toiseksi vaatii hyvä tapa, että nostetaan hattua, kun tullaan kunniallisen miehen puheille. Mutta ei sovi vieraasen ihmiseen moisista suuttua.
— Illallinen on valmis, olemme vain teitä odottaneet, virkkoi Anika ja juoksi tupaan.
Lampurimestari astui lähemmäksi ja ojensi hänelle suuren karkean kämmenensä, sanoen:
— Käydään sisään.
Tupa oli siisti ja puhdas. Kolme koreaksi maalattua arkkua nurkissa, pari penkkiä, yksi tuoli, sekä puhtaalla liinalla katettu pöytä muodostivat sisustuksen. Seinillä riippui lammaspaimenten taivaallisen lohduttajan, Vendelinin pyhimyksen kuva hyvässä sovussa maallisten lohduttajien, olutkannujen ja viinalekkerin seurassa. Mutta huoneen paras kaunistus oli höyryävä ruokavati pöydällä, mistä hyvänhajuinen liharuoka heille hymyili.