Tällä hetkellä astui Anika tupaan tuoden viiniä pöytään. Hilpeästi hän kaatoi pullosta nuorukaisen lasiin, lausuen:
— Viljelkää viiniä varovasti, taikka tulee pää pyörälle.
— Sinähän sen jo olet pyörälle pannut.
— Niin, — kun kaiketi jo ennestään pyörällä oli, — vastasi neito, luoden vieraasen niin omituisen silmäyksen, jotta hienojen huoneiden herran sydän alkoi ihan lämpimästi sykkiä.
— Voi sinuas, onneton, — ärjäsi isä. — Kuinka tohditkaan? Ohhoh! …
— Kaikkia vielä… vastasi Anika oitis. — Eihän mies sokurista ole, eikä hän liioin liene vara-ispaani. Tunnen hänet jo ennestään, iltapäivällä kun tavattiin. Jos hän syyttä suuttuu, niin kyllä myös lahjatta leppyy.
Herttua ei vielä milloinkaan ollut tuntenut niin suurta suloisuutta sydämmessään kuin se, minkä nuo vereviltä punahuulilta lähteneet ylenkatseelliset sanat hänessä herättivät. Tuon neidon puhetta olisi hän kuunnellut vaikka vuosikausia.
-— Vaiti tyttö! — Tiedätkö, senkin tuhmanrohkea, ketä puhuttelet. Hän on meidän herra, armollinen nuori herttua.
Anika purskahti nauruun. Hänen raikas ja heleä naurunsa tuntui keijukkaiden kulkusien kilinältä.
— Vai niin! Niinkö helposti meitä narrata aiotaan! Vielä mitä. Nuori herttua ei Brezinassa käy, ehkei edes Talárissakaan. Asuu vaan Wienissä kultahovissa, sata metsämiestä hänelle ruuaksi riistaa ampuu; ei hän itse Brezinaan tule jäniksiä väijymään. Ja mitäpäs hän tulisi syömään Olejin liharuokaa, hän joka nauttii kermaa ja rosmarinin siemenistä tehtyä leipää! — Ja onkohan herttua tavallisten ihmisten kaltainenkaan! Enkö minä tuota tietäisi! …