— Antakaa anteeksi ymmärtämättömälle lapselleni, armollinen herra.
Ja armollinen herra antoi anteeksi siihen määrään, että alkoi nauraa kilpaa Anikan kanssa. Mutta nyt tuli Anika siihen luuloon, että vieras nauroikin hänelle, ja kävi yhtäkkiä nyrpeän näköiseksi (mikä sangen häntä somisti), ynseänä ovelle kääntyissään mutisi hän itsekseen:
— Kiitoksia paljon, pyydän päästä, hänen ei tarvitse minua pilkkana pitää.
Mutta päästyänsä ulos hän kuitenkin pelästyi, kun mieleen johtui ajatus, että se kuitenkin saattoi olla itse herttua. Entä jos hän oli todellakin tullut tänne Wienistä. Maissimaiden vartija, Tapani Lapaj oli Anikalle kertonut, että ennen heidän isäntänsä oli vanha herttua, mutta nyt hänen kuoltuansa oli pojalle langennut tuo äärettömän suuri maahovi. Sehän ei ole ollenkaan mahdotonta! Herrainen aika, mikä vahinko, kun hän on herttuaksi syntynyt; pulska hän olisi talonpoikaiseksikin.
Ihan suruissaan Anika kiipesi tikapuita myöten navetan vinnille ja katseli sieltä hämärän vaippaan verhoutuvaa seutua.
Sydän kovasti sykähteli. Se on kuitenkin herttua. Talárin hovin katolla, joka tänne asti näkyy, liehuu lippu tangon nenässä. Lapaj kertoi, että ympäristölle siten herttuan läsnäolo tietää annetaan.
… Armollinen Jumala! Hän löi armollista herraa kasvoille. Hän vastusti, haukkui häntä, nauroi hänelle vasten silmiä. Voi, hyvä Jumala, pian siitä jo pääkin menee!
Anikan sydäntä ahdisti hänen verkalleen tikapuita alas laskeutuessaan sekä miettiessään, minne piiloutuisi häpeemään. Ja suoraan sanoen hän myöskin herttuata pelkäsi, — niin jo seisahtuivat koreat vaunut tuvan eteen, ja juuri kun Anika aikoi laskea jalkansa alimmaiselle puolalle, niin astui herttuakin pihalle. Voi kuin se vain ei häntä huomaisi!
Mutta huomasipa kuin huomasikin, ja oliko se totta vaiko unennäköä, kun korkea vieras itse hyppäsi tikapuiden juureen sekä nosti hänet veitikkamaisesti kuten höyhenen vain maahan. Anika ei näe eikä kuule, sillä kaiken tunnon on vienyt salaperäinen lumous, tuskallinen ja samalla myöskin suloinen puoliksi horrostila.
— Joko nyt uskot, että minä olen herttua?