Näin ilkamoiden pulska nuorukainen hypähti vaunuihin, kädellään Olejille jäähyväisiä viittoen. Mutta Anikan korvaan hän kuiskasi vienosti hyväilevällä äänellä:
— Sinun ei tarvitse koskaan minua pitää herttuana, Anika. Vaan minun silmissäni sinä olet prinsessa aina … aina…
Vaunut vierivät matkaansa, mutta jäähyväissanat jäivät. Kummalliset sanat! Tulesta kaiketi punotut, koska vieläkin liekehtivät ja sydäntä polttavat sekä saavat sen sykkimään, jotta haljeta tahtoo! Ja niin kummasti soipi sydän taukoomatta, ja aamusta iltaan samaa ääntä kaikaa kaikki, kaikki… Yöllä huutaa pimeys, aamulla puiden lehdet kuiskaavat, vaiteliaat vuoretkin ääntelevät, maasta nouseva höyry huokaa ruoholle ja patakin tulella kiehuessansa samaa sanoo: »minusta sinä olet prinsessa aina… aina…»
Ja Anika niin mielellänsä kuuntelee, mitä kaikki puhuvat.
Koko päivän on hän hajamielin ja vaiti. Laulut ovat Brezinasta loppuneet. Anikan ääntä ei kuule Olej eikä Matti. Todellisempi runollisuus täällä vallitsee! …
Neito miettii miksi mailmassa herttuoita onkaan, koska hänkin on niin kaunis katsannoltaan, ettei toukomettinenkään voi hänelle vertoja vetää.
Paimenpoika taasen miettii, miksi se säkkipilli niin äkisti pyssyksi muuttui Antinpäivän aattona valetussa onnenkuvassa…
Kaikki merkit antoivat katkeran vastauksen katkeraan kysymykseen.
Illalla kun lampuri palaa kotia, saa hän kuulla, että herttua taas on täällä käynyt.
Ja sitte seuraavana ja kolmantenakin päivänä oli nuori herra siellä metsästämässä ja poikkesi joka kerta taloon saamaan Anikalta lasillisen maitoa. Sangenpa hän mahtaa rakastaa metsän riistaa ja maitoa.