Kolmantena päivänä Olejin otsa ryppyihin kävi tämän kuullessaan ja hän lausui paimenelle:
— Huomenna saat yksin kaita laumaa. Tuo herra metsästelee täällä liian usein. Tahdon puhutella häntä.
Anika säpsähti eikä virkkanut koko iltaan niin luotua sanaa.
Seuraavana päivänä jäi Olej kotia. Tätä ei ollut kahteenkymmeneen vuoteen toista kertaa tapahtunut. Lampaat kaiketi kummastelevat, minne heidän kaitsijansa on joutunut. Ei suinkaan heistä tänään ole suolakaan makuista ja huonommalta tuntuu kai ruohokin! Ainakin arveli niin Olej, joka ihan alkoi laumaansa ikävöidä. Heti päivällisen jälkeen lähetti hän Anikan asialle Tapani Lapajin luo, miltä matkalta hän pääsee kotia vasta myöhään illalla. Olej pisti »kivimuuri»-piippuunsa sitä onnetonta kasvia, jonka tähden kuninkaatkin ja kansat tukkanuottaisille joutuvat ja jonka oikea lampuri antaa vähäisen vetää ulkoilmassa kosteutta sisäänsä, jotta se olisi sitä väkevämpää. Olej otti tulta piippuun, laskihen pitkälleen pehmoiselle nurmelle pihalla ja alkoi katsella taloa, sen somaa punaista kattoa, valkeiksi sivuttuja seiniä, ulos pistäytyviä katonkannattimien päitä… Kauvan hän katseli näitä kaikkia, eikä sittekään saanut kylläänsä… Herran poika, sepä oli mahtanut olla aimo salvumies, joka tuon oli rakentanut.
Siinä katsoa tuijotellessaan huomaa hän miehen varjon liikkuvan seinällä ja näkee taakse katsahtaissaan Paul herttuan tulevan. Juuri häntä Olej oli vartonut.
Hän astuu suoraan porstuan oven taa ja kun ei salpa aukene, vaikka hän sitä yrittää auki saada, niin hän käy ikkunan alle ja koputtaa ruutuun.
— Avaapas ovi, Anika! Nukutko ehkä nukkeroiseni, keijukaiseni, karitsaiseni…
Mutta turhaan sai herttua koputtaa, karitsainen ei päästänyt sisään, vaan sen sijaan kuului Olejin karkea ääni.
— Ovi on kiinni, armollinen herra. Minä olen täällä, jos herttua suvaitsee ehkä jotakin käskeä.
— Hm! Vai sinäkö oletkin, vanha Olej? No, missä on Anika?