Olej tarttui ensin koreaan vyöhönsä, sitte pyyhki hän otsaa leveällä ahavoittuneella kädellään.
— Tyttö ei ole teidän palveluksessanne, — vastasi hän, — minä ja paimen olemme teidän armonne käskyn alaisia, mutta tyttö ei ole vallassanne.
Paul Taláry katsoi suurin silmin kummastellen Olejita.
— Mitä tällä tarkoitat?
Lampuri astui aivan lähelle isäntäänsä ja pudisti nyrkkiä. Avarat paidanhihat kävivät laskoksiin, jotta jäntevät käsivarret paljastuivat, noenkarvaisessa otsassa suonet paisuivat, karkea ääni kävi karjuvaksi, myrskyiseksi.
— Tahdon vain sanoa, että jos kauvankin vielä aiotte metsästellä näillä seuduin ja jos panette pyssyynne vain linnunhaulia, niin saattaa tapahtua, että kohtaattekin linnun asemesta karhun.
Näin lausuessaan löi hän nyrkillä rintaansa, ikäänkuin tahtoen lisätä:
— »Minä olen se karhu.»
Tämä mahtava herra, jolle seitsemänkymmenen kirkon kellot soivat, kun hän kuolee, ja jolle hattua nostetaan yhdeksässä komitaatissa niin kauvan, kuin hän elää, lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan siinä seisoessansa eikä tiennyt miten olla, kuin elää, mitä vastata, kun Brezinan lampuri iski häneen suuret, verikirjavat silmänsä, ja tuon katseen vaikutuksesta polvetkin alkoivat tutista. Pyssy, jonka hän nosti alas olaltansa, ehkä aikoen oikaista sitä Olejita kohden, vapisi myöskin.
— Unhotatko, ketä puhuttelet, — sopersi nuorukainen.