— Tiedän, ketä puhuttelen; te olette herrani ja isäntäni. Mutta älkää te myöskään unhottako, kenen kanssa te puhutte.
— No, kenenkäs?
Olejin pää kohosi rohkeasti kuten sankarin.
— Tuon tytön isän kanssa.
Talárin herttua hieman kumarsi. Keksei hyvän tuuman.
— Hyvä, puhun siis kanssasi, lampurimestari, kuten isän kanssa tulee ja sopii. Minun täytyy saada tyttäresi mistä hinnasta hyvänsä.
— Mutta minä en häntä mistään hinnasta anna.
— Kuules lampuri. Mitäs sanoisit, jos saisit omaksesi tämän karjatalon lampainensa, kaikkinensa, jos minä sen sinulle lahjoittaisin!
Lampuri ei ollut milloinkaan kummempaa kuullut. Kaikki »tuhat yhden yön» sadut olivat vain joutavuuksia tämän hurmaavan todellisuuden rinnalla. Brezinan punakattoisen karjatalonko ynnä sen yhdeksän kellokasta, sata hienovillaista oinasta ja kaikki muut lampaat saisi hän omaksensa! Vähänpä sitten enää jäisi muille ihmisille tässä mailmassa!
Epäröiden seisoi hän siinä. Vaakaan oli laskettu niin suuri paino, että toinen puoli oli hetkiseksi heilahtanut ylös, vaikka ehkä kuitenkin taas olisi alaskin voinut siitä painua.