Ihastuksella katseli herttua tuota vaa’an epäröimistä.
— Siten sinusta ihan todella tulisi Brezinan herra.
Lampuri katsoa tuijotti suoraan eteensä. Kirkkaita tulevaisuuden kuvia alkoi liikkua hänen sielussaan. Kultasolki vyössä, paita silkistä; hänen lähteissään lauman kanssa kantaa renki perässä lekkeriä, joka on täynnä makeata viinaa; kaikki ihmiset hänelle hattua nostavat ja häntä kadehtivat: kas, tuolla kävelee Brezinan lampuri, jonka rikkaudet ja aarteet ovat niin suuret, että kipaisivat olemaan vaikka Preussin kuninkaan piironginlaatikossa.
Olej vavahti.
Mutta myöskin tulisi se tietyksi, kuka hänelle antoi nuo äärettömät tavarat, ja saadaanpa sekin ilmi, mistä hinnasta hän ne sai. Mitä maksaa kaikki turha ihmisten kunnioitus, kun sitä kaikkialle seuraa suuri synkkä varjo? Suuri synkkä varjo — paha omatunto.
— No, Olej, päätäpäs asia!
— Ei, ei, armollinen herra, jättäkää minut rauhaan. Antakaa minun olla! Olen ollut isänne uskollinen palvelija, älkää saattako häpeätä harmaille hiuksilleni!
— Varo, ettet ratkaise liian hätäisesti asiata; et aina tapaa minua anteliaalla päällä. Tuskin yksi tuhannesta miehestä hylkäisi tällaista tarjousta. Minä rakastan Anikaa, vien hänet kanssani Wieniin, ja hänellä on siellä oleva niin hyvät päivät kuin milläkin kreivittärellä. Hänkin rakastaa minua ja tulee kernaasti mukanani. Mitä tuumimista siinä olisi, vanha Olej? Tänne kourasi!
Ei koskaan… Ei koskaan! …
— Hullu olet, ihan mieletön olet. Ymmärräthän asiani. Ei sinun muuta tarvitse kuin ummistaa hetkeksi silmäsi sekä olla huutelematta, hälinää nostamatta. Siitä saat karjatalon lampainensa. Ei siihen ole mitään tahraa jäävä. Jos minä esimerkiksi veisin salaa Anikan mukanani, niin se tietysti tapahtuisi tietämättäsi etkä sinä voisi sille mitään tehdä. Ethän sinä voi onnen rattaan puolapuuhun tarttua ja sitä seisauttaa.