Olej kääntyi herraansa selin.
— Miksi rupesitte siinä tapauksessa asiasta puhumaankaan, — mumisi hän kolkosti, — olisitte tehnyt ilman…
— Hyvä! Teen siis ilmankin, — puhui herttua äkkiä kääntyen lähteäksensä. Hyvästi!
Nopein askelin hän poistui itseksensä vihellellen.
Olej horjui seinän nojaan. Voimat luopuivat. Hän tahtoi vielä huutaa jotakin poistuvalle, mutta huulet vain liikkuivat, ääntä ei tullut. Kauheasti pyöreivät hänen silmänsä, herttuan jälkeen ne kummanlaisesti tuijottivat. Pelko ja inho niistä kuvastui.
Horjuen ja seinää pidellen hän kömpi tupaan. Päätä huimasi, tuskallisia ajatuksia oli sinne tukuttaisin tunkeutunut, jotka raskaina kuin jyrkältä vuoren rinteeltä vyöryvä kivi laskeusivat sydämmelle sitä painamaan ja ahdistamaan.
— Voi se on ähky! — äännähti hän kamalasti.
Vuorten kaiku vastasi: voi, ähky.
Olej kyllä tiesi, ettei se ollut totta. Ihminen osaa valehdella itsellensäkin.
Tultuansa tupaan meni hän maata ja uskotteli ähkyä potevansa. Ensimmältä ähkyi hän sairaan metsänpedon lailla, sitte kätki hän kamalannäköisiksi käyneet kasvonsa peitteen alle ja rupesi helpoittaakseen tuskiansa veisaamaan.