Entä jos veisuusta lainaamansa mietteet karkottaisivat tiehensä nuo entiset synkät ajatukset?
Hyvän aikaa hän näin tuskissaan vaikeroi, kunnes kuuli ulkoa Anikan nopsat askelet.
— Jopa tuli, nyt saa nähdä! — huudahti ukko hypäten seisoalle kuin vimmattu. Vuodetta vastapäätä riippui seinällä peili, josta hän näki turvonneet kasvonsa. Hän seisahtui sen eteen, katsoi ällisti hetkisen omaa kuvaansa, — sitte karjasi hän kerran, nosti nyrkkiä ja löi sillä peiliin niin tuimasti, että lasi tuhansina pirstaleina lenteli pitkin huonetta.
Kädestä juoksi veri, silmät mulkoilivat nurin päässä, kun Anika astui tupaan, ja isä makasi tiedotonna tainnoksissa lattialla.
Anika ei voinut ymmärtää, mikä isää vaivasi; alkoi kiireisimmästi valella kasvoja vedellä sekä nosti hänet sänkyyn maata. Koko yön lampuri houraili, oli taistelevinansa kauheitten hirviöiden ja noitien kanssa, jotka tahtoivat pistää häntä sydämmeen ja kaivaa maksan ulos hänen sisuksistansa.
Aamun valjetessa hän tointui, ajoi Matin kanssa lampaat laitumelle, mutta ei herättänyt Anikaa, kuten muuten tapansa oli, suurusta laittamaan, vaan läksivät syömättöminä.
Oli kaunis kevätaamu. Kaikki kappaleet saivat osansa luonnon ihanasta hymyilystä. Kastehelmistä kimalteleva ruoho tarjoutui lampaille syötäväksi, eikä heitä tarvinnutkaan kahdesti käskeä; linnut lauloivat niin iloisesti… sanalla sanoen aamu oli niin ihana, kuin se on runoilijain lauluissa kuvattu, vaikka ne eivät muuten useinkaan paikkaansa pidä. Luonto onkin ainoa, jota ei fantasia voi kaunistaa eikä suurentaa, mutta vain typistää.
Kaikki näytti iloiselta, Olej vain oli alla päin ja Matti surullisna.
Olej ei koko päivään löytänyt rauhaa mistään. Ei viitsinyt maata, lauman johto ja pajukorin tekokin tuntui ikävältä, käveleminen oli vaivaloista, ajatteleminen, niin, ajatteleminen oli tuskallista.
Ja kuitenkin oli hänen mahdoton ajatuksia paeta. Ne syöksivät hänen kimppuunsa ja seurasivat häntä kaikkialle.