— Joko käskitte, taikka olitte käskemättä… tänään puolenpäivän tienoissa oli herttua matkustanut Wieniin. Sinne minä en voinut lähteä hänen perässään, — puhui paimen hieman närkästyneenä, varmasti arvellen hyviä sanomia tuovansa.
Lampuri ei vastannut mitään, silmät vain alkoivat kauheasti päässä mulkoella ja kasvot ihan kelmeiksi kävivät.
Hän käärei viitan yllensä ja alkoi juosta kuin mieletön kotoa kohden…
Hänen aavistuksensa toteutui.
Tuvan edustalla näkyivät tuoreet rattaiden jäljet. Huoneissa ei ollut elävää sielua.
Anikan arkivaatteet makasivat pöydällä: valkoisenkirjava huivi, viheriä sarssihame ja vanha keltainen nuttu. Pyhävaatteet hän oli ottanut yllensä. Arkinutun päällä oli leveällään paperi, missä kirjoituksen alla oli herttuan vaakunasinetti: leijona, miekka hampaissa. Se oli karjatalon sekä siihen kuuluvan karjan lahjoituskirja.
Tämän havaitessaan lampurista tuntui, kuin olisi puukko sydämmeen pistetty. Hän arvasi ihan oikein asian laidan. Paha omatunto on taitava opas. Herttua oli tehnyt ihan niin, kuin hän oli hänelle luvan antanut tehdä: oli enempää kyselemättä toiminut salaman nopeudella.
Ukko otsaansa pyyhki, katse ympärille harhaili, ja hän alkoi huutaa vimmatusti:
— Anika! Anika!
Huudellessaankin hän tiesi, ettei vastausta mistään tule. Missä onkaan jo Anika! Wienin kaupunkia kohden häntä rautatie kiidättää!