Matti pudisti päätä. Mitä tuolla sisällä lienee tapahtunut, koskei ukko häntä päästä tupaan? Se on varmaan Anikan tähden. Ehkä hän nukkuu? Taikka itkee? Sangen mielellänsä Matti nyt vain hetkiseksi tahtoisi saada neitoa nähdä, minkä muotoinen hän on. Joka päivä on hän hänet nähnyt, aina hänen muotonsa on nuorukaisen silmissä, mutta kumminkin hän joka päivä sen muodon unhottaa. Kummallinen on se rakkaus.
Sama se! Antaa tytön tänään vähäisen surra herttuan lähtöä; huomenna taikka ylihuomenna hänen rakkautensa taas palaa entiselleen. Säkkipilli on jälleen oleva onnenkuvan seljässä…
Hyvillä mielin läksi Matti matkalle, herttuan jättämä paperi muassa. Ristissä käsin katseli Olej häntä niin kauvan, kuin pojan haamu tieltä näkyi; sitte poikkesi hän navettaan.
Hän tarkasti lampaat kaikki järjestänsä, seisahti tavan takaa yhden ja toisen kohdalle mumisten käsittämättömiä, puolia sanoja, ja viimein nämätkin haihtuivat kuuluvaan nyyhkytykseen.
Brezinan lampuri itki kuin lapsi.
Hän veti hattua alas silmille, ettei sen alta mitään olisi näkynyt, ja astui navetan ovesta ulos. Pihaan päästyänsä hän sulki oven lukkoon kiertäen kahdesti avainta, kuten tapansa oli yöksi. Mutta nyt hän tällä kertaa astui suoraan vinttikaivon luo ja heitti syvästi huoaten avaimen kaivoon.
Ja nyt hämärän tullen hän ryhtyi työhön. Pihalla oli läjä kuivia olkia; näitä hän kantoi hajalle melkein ylenluonnollisella nopeudella sekä asetteli talon ympärille paksulta, runsaassa määrin.
Ja kun tämä työ oli tehty, otti hän korean halattinsa ylleen sekä sytytti oljet palamaan kuudesta kohdin. Vielä heitti hän yhden palavan lyhteen vinnille, joka oli kaikellaista kalua täynnä.
Tuuli liehutteli iloisesti tulenliekkejä ja kasvatti ne pika pikaan äärettömän suuriksi.
Mutta maan kuulu Brezinan lampurimestari lähti juoksemaan yli kivien ja kantojen maalia, suuntaa tietämättä; ei taaksensa edes katsonut… Tiesi hän ilmankin, mitä siellä tapahtui. Mihinkä ikänä juoksi, niin oli metsä valoisa, aivankuin kirkkaalla päivällä. Mutta etäämpänä, minne ei tiheän metsän takia valo enään näkynyt, tunsi hän kasvoillensa putoilevan kummallisia hämähäkintapaisia eläviä, jotka kutittivat…. Yhden sai hän kiinni lennosta, otti käteensä ja tutki mikä se oli…. Ei ollut mikään itikka, vaan mustaa kartta, jota tuuli oli tuonut tänne asti Brezinan palavasta karjatalosta….