Siitä asti on Brezinan laaksossa kaikki hiljaa; rehevää ruohoa ei tallaa ihminen eikä eläin. Vuodet vierivät toistensa perään; päärynäpuut kantavat hedelmiä ja pudottavat ne taas maahan, ruoho kasvaa ja uudestaan lakastuu, mutta yksi musta, neliskulmainen paikka ei koskaan viheriöitse. Kuka tietää syyn siihen sanoa! Surumielinen kansanlaulukaan ei tiedä asiasta muuta osviittaa antaa kuin seuraavat säkeet:
Ja musta paikka on tienoolla Brezinan,
On karjatalo siell’ ollunna kuulu maan…
SÄKKIPILLIN PUHALTAJA LAPAJ.
Kun slovakilainen perustaa omaa pesää, hakkaa hän metsästä kahdeksan noin puolentoista sylen pituista seivästä, teroittaa nämät kummastakin päästä ja pistää ne pystöön maahan puoliympyrään, parin vaaksan päähän toisistansa. Latvapäihin hän sitoo seipäästä toiseen pähkinäpuun oksista saatuja vitsoja, joten syntyy majan runko. Sitte kattaa hän rakennuksensa seipäillä, risuilla, sekä turpeilla, seinät tehdään hirssin oljista, joiden selkään vielä »valkaistukseksi» pannaan rukiin taikka vehnän olkia, ja niin on polisipalatsi valmis.
Mahtavana ja itsetietoisena tärkeästä asemastaan vallitsee se pellolla; kunnioittavasti ja miltei sykkivin sydämmin astuu sen ohi jokainen sekä oikeilla että väärillä asioilla kulkeva kristitty sielu, sillä sehän on pahojen tekojen ensimmäinen rangaistuspaikka, ja näkeehän sen jo päältäkin, että se on aivan samaa mallia, kuin komitaatinhuone, vaikka tosin onkin tätä pienempi kooltaan.
Mutta silloinpa vasta vainionvartijan majalle kunniata ja mahtavuutta lankee, kun sen edustalla maassa näkyy ympyriäinen iso musta paikka, joka osoittaa että rankaiseva oikeus on kotona, jonka edustaja Lapaj, se maankuulu säkkipillin puhaltaja musikantti, täällä nuotion ääressä paistaa perunoita tuhassa ja välistä »omistajatonta» lihaakin, johon hän ompi perinnyt himon esi-isistänsä lampureista.
Vieläkin valtaavamman vaikutuksen tekee suuri visainen sauva, tuo oikean mahdin perikuva kodan seinustalla; samaten myöskin on kaikkein kauhuna punareunainen halatti, joka riippuu etupuolella kodan suupielessä, sillä siinä tapauksessa epäilemättä tarkkasilmä Lapaj loikoo sisällä ja vartioitsee raoista seutua, toisella silmällä länteen, toisella itään. Silloin ei tohdi jäniskään lähimaihin lähteä.
Mutta mahdotonta ei ole sekään, että tuo kaikki onkin ilkeätä petosta. Sill'aikaa näet kun halatti ja sauva vartioitsevat seutua, voipi näiden omistaja, tuo kuuluisa Lapaj kierrellä muita maita, sillä hänen virka-alansa onkin sangen lavea, ja tarvitaan taitavuutta voidakseen sitä toimittaa niin mainiosti kuin hän, joka tuntee ammattinsa kaikki konstit ja osaa jakaakin itsensä useampaan eri paikkaan yhtä haavaa.
Mutta eipä hänkään leipäänsä leikillä ansaitse, kyllä se on saatu rehellisellä työllä. Otsansa hiessä työtä tekevä päivämies saattaa kyllä kadehtia nähdessään Lapajin maata kellettävän taivasta kohden töllistellen, mutta hän ei tule ajatelleeksi, että vainionvartijalle ei kelpaa muun mailman järjestys, sillä hänelle on vaikein aika yö, jolloin muut ihmiset saavat rauhassa levätä.
Illalla hänen työnsä alkaa. Kun koko luonto uneen uinuu, niin hänen pitää valvoa. Kaikki on hiljaa. Vanha Fátran vuori katsoa tuijottaa jylhänä kiiluvin silmin. Paimenet näetsen siellä yöksi nuotioita sytyttävät. Synkät pilvet laskeutuvat yli seudun, juuri kuin aikoisivat kiertää kaikki varkaat näkymättömyyden verhoon, ja Garamin joki alhaalla laaksossa liristessään sopajaa: »Lapaj ei nyt näe. Sop, sop, sop! Varastakaa nyt!»