Mutta se on suuri erhetys. Tähän aikaan Lapaj näkeekin parahiten.
Oven suulla hän hääräilee. Katsoi viisaimmaksi sammuttaa valkean. Tuli on järjestyksen valvojalle huono toveri, sillä sen valossa hän näkyy jo kaukaa eikä hän itse voi nähdä lähellekään. Tähän aikaan ei hän sentähden kärsi tulta muualla kuin piipussansa. Siellä se on omiansa taistelemaan tuon kirotun nuoskean tupakan kanssa, jonka sekaan hänen on tapa panna kuivatuita perunanlehtiä. Onpa sekin hauska tepponen, oikein viisaan miehen työ tehdä tuollaisista kelvottomista lehdistä »Unkarin kuninkaallista tupakkaa». Ja maistuuhan se niinkin. Savu kuin savu! Ei Lapaj ainakaan sekoitustansa huonoksi soimaa, vaan imee mielihyvällä piippunysäänsä ja katselee niin kauvan kuin silmät tähtäävät savukiehkuroita, kun nämät nousevat avaruuteen ja yhtyvät pilviin. Aamulla niistä tulee kastetta.
Hiljaisuutta häiritsevät välistä virkakumppanien tuulen tänne tuomat äänet kylästä, — koirien haukunta ja kukon kiekuna. Ne vartioivat kylää, hän peltoja. Lapaj on niiden hyvä tuttu ja voisi vaikka vedon lyödä, että hän ymmärtää heidän puheensa. Ainakin tuntee hän jokaisen äänestä, onko esim. haukkuja Matti Skvarkan »Viszkocs» vai Martti Liptákin »Ulaani». Samaten on kukkojen laita. Kahdenkolmatta vuoden kokemuksesta on hän niistä keksinyt sangen tarkan ajantiedon.
Ensimmäinen kukko, joka kiekuu, on koulunopettajan; se alkaa laulun (ja parempi ääni sillä onkin kuin isännällänsä), ehkäpä siitäkin syystä, että se on nälkäisin koko kylässä ja rientää ilmoittamaan puoliyön aikaa ikävissään, luullen kaiketi, että sillä tavoin aamu joutuu pikemmin. Senjälkeen puuttuvat lauluun pehtuorin rouvan kokinkiinalaiset, — täsmälleen kello puoli kaksitoista. Kunnianarvoisen pastorin kukko sentään on täsmällisin, se kiekuu ihan kahdentoista lyömältä. Helppo hänen niin tehdä, kun kirkontorni on ihan nokan edessä; siitä tietää, paljoko kello on. Hengellistä säätyä seuraapi uskovaisten joukko, kuka laulaa vienosti, kuka järeästi, mikä aivan harjaantumattomalla äänellä; Lapaj tuntee heidät kaikki paljaasta laulusta, ihan kuin olisi ollut kunkin läheinen tuttava.
Se on perimätaitoa, kulkee sukupolvesta toiseen. Lapajin iso-isä oli veronmaksaja lampurimestari Hlinan karjatalossa, mikä asema rahvaan kesken on ainakin yhtä arvokas, kuin parempien ihmisten mielestä ispaaninvirka. Tästä isän kunniasta lähtee loistoa lapsille ja lastenkinlapsille. Hänen poikansa aleni tavalliseksi lammaspaimeneksi, mutta ulkona luonnon helmassa hänkin eli kaiken ikänsä ja tottui sen sävyisiin asujamiin. Paljo oli hänen kaittavinansa näetsen lampaita, yhtäläisiä eläimiä, joita ei toisistaan eroita kasvojen väri, erilainen otsa, omituinen käynti ja äänenlaatu, vaan ovat ihan yhdennäköisiä kuten apilaan lehdet. Ei mikään akatemian jäsen osaisi selvittää, mikä heistä mikin on, mutta lammaspaimen heidät kyllä tuntee, hänen silmänsä ovat tottuneet huomaamaan salaisia piirteitä, joista ei tavallinen ihminen voi selkoa saada. Eikä hän ainoastaan tunne kutakin heistä erikseen, vaikka kuinkakin olisivat sikin sokin suuressa laumassa, vaan hän tietää myöskin heidän syntyperänsä, muistaa heidän äitinsä ja iso-äitinsä. Tämä tuntuu uskomattomalta, mutta olen siitä omin silmin tullut monta kertaa vakuutetuksi.
Esi-isistään oli Lapaj perinnyt terävän havaintokykynsä ja vaikka hän olikin alentunut aristokraattisesta lampurisuvusta, niin osasi hän siitä hyötyä vainionvartijanakin. Tärkeä perintö hänelle on, että luonto on hänen emonsa ja lähimmät sukulaisensa eläimet. Luonto ei ole häijy äitipuoli ja nuo sukulaiset ovat paremmat kuin ihmiset. Ainakaan ne eivät teeskentele, heidät oppii tuntemaan ja pääsee selville heidän omaisuuksistansa.
Hevonen pureksii ja tärvelee pahasti kaalinkuvut, kun se pääsee irralleen, koira filosofin tapaan syksyisin puutarhassa kierrellessään välistä tekee pahaa ryytimaille; härkä syöksee suoraa päätä mailasmaahan ja ähkyy ja puskuu, kun ei rehu ollutkaan tarpeeksi makoista; viisaammanluontoinen porsas tonkii maan salaisuuksia ilmoille, josta hän omaksi onnettomuudeksensa keksii suuhunsa jonkun vaivaisen, rupisen perunan.
Täten voipi jo ennakolta tuntea eläinten luonnonlaadun, he kun esiintyvät suorina, viettinsä mukaan; mutta ihminen on paljoa vaarallisempi, sillä hän lähestyy viekkaana ja kavalasti, urkkien, koska Lapaj sattuu olemaan poissa, käyttäen hyväksensä hänen yölepoansa, pimeyttä, syyssumua, ja mitä silloin silmä näkee, sen käsi viepi.
Ihmistä ei voi oikein oppia tuntemaan. Hän tulee ystävällisen näköisenä, toivottaa vilpittömästi hyvää iltaa Lapajille, tarjoo tupakkaa piippuun, antaa siemauksen viinapullostaankin, ja melkein luulisi, että mies on todellakin tullut ystävyyttä tekemään, — niin tuleekin ennen pitkää selville, että paras kaalinkupu on saanut jalat allensa ja että herrasväen suuren suuri kurpitsi, johon pehtuorin rouva oli nuppineulalla nimensäkin pistellyt, oli tehnyt sille seuraa.
Ihmekös sitten, ettei Lapaj oikein pidä ihmisistä? Hyvästä syystä epäilee ja karttaa hän heitä; ei hänellä ole ollut eikä suinkaan hänelle tulekaan mitään läheisempää yhteyttä heidän kanssansa. Miltei käsittämätöntä on, mistä hän on oppinut puhumaan sekä myöskin, kun hän ei ole sitä taitoa unhottanut.