Ja mistäpä hän sitte puhelisi, joskin häntä joku kuuntelisi? Ei hän tunne iloja eikä suruja, ei hänen siis ole tarvis ajatellakaan eikä liioin ajatuksiansa ilmaista. Ja koko slovakilainen rotu on muutenkin hidasluontoisempi ja jäykempi kuin unkarilaiset. Eikä se ole ihmekään. He ovat kylmemmän maan lapsia, myöhemmin heillä aurinko nousee ja laskee varhemmin sekä paistaa keskipäivälläkin valjummin, ikäänkuin vastahakoisesti.
Luonto heidät tuntee ja on siellä heidän luonteensa mukainen. Pähkinät siellä ovat kovan kuoren sisässä; maa kiviperäistä, jottei se milloinkaan pääse oikein herttaisesti hymyilemään eikä voi pukeutua todelliseen, hilpeään juhlapukuun; kirkkaasta taivaan kannesta on heidän osallensa joutunut vain pieniä palasia; muita osia peittävät jylhät, lumiset vuoret.
Tuuli majailee useimmasti tuolla Fátran vuoren rotkoissa, ja kun se pääsee irralleen, niin saavat slovakilaiset ensin tuntea sen kylmää henkeä. Kevät heille saapuu kesällä, kesä taasen ei tule koskaan, vaan sen sijaan joutuu talvi niin varhain, ettei sitä missään muualla vielä tarvitse vastaan ottaa. Heille kelpaa kaikki, he ovat aina tyytyväisiä. Se on hiljaista, kärsivällistä kansaa.
Tuota luonnon ivantekoa tapaa kaikkialla. Vehnäntähkä kasvaa täällä tuskin puoleksi siitä kuin onnen suosimalla alamaalla ja jyvät jäävät niin pieniksi ja koviksi, ikäänkuin ne eivät itsekään olisi aikoneet kasvaa muiksi kuin ruumeniksi. Kaali siellä kasvaa korkeaksi sen sijaan, kuin sen pitäisi kupua tehdä; päärynät ja omenat villiintyvät ja muuttavat makunsa, muistuttaen Siperiaa sille, joka niihin puraisee.
Rakkauskin, joka kaikissa kansoissa, vuorilla ja laaksoissa raitisna elää, joka muualla mailmassa on kuuma kuin tuli, suloinen kuin ruusujen tuoksu, on tässä kansassa valju, väritön ja kummallinen.
»Kultani vieressä istuin kerran,
Sydämmet sykkiä alkoi, kasvot ne heloittivat,
Pian ensi suukkonen oisi nyt maiskahtanut,
Mutta kun piippuni juuri sammui,
Täytyi mun poistua saamahan täytettä uutta.»
Tämä ei suinkaan ole hilpeä pilaruno vaan surullinen, hidassäveleinen laulu. Nuorukainen mieli mustana itkee katkerata kohtaloa, joka teki niin äkkinäisen lopun suloisesta hetkestä sammuttamalla tulen piipusta, jota paitsi ei saata puhua minkäänlaisesta onnellisuudesta tässä mailmassa.
Sangen kauniisti, oikein sydämmeen sattuvasti Tapani Lapaj osaakin säkkipillillään soittaa tuota nuottia! Mutta ei hän sitä itsekään ihanaksi tunne. Hän ei ikinä ole ketään rakastanut. Neidon katse ei ole häneen tässä elossa vielä mitään vaikutusta tehnyt. Hän ei muista, että sydämmensä (jos hänellä sitä edes on) olisi koskaan liikahtanut taikka tuimemmin sykkinyt, vaikka sellaisia tilaisuuksia hänellä olisi ollut kyliinkin, hän kun säkkipilliään käy soittamassa melkein jokaisissa joltisissakin häissä. Monen kauniin tytön jalat ovat keikkuneet hänen soittonsa mukaan.
Mistä oli hän oppinut noita säveleitä soittamaan niin suruisesti, sydäntä särkevästi, niin silkkihienosti, vinhan viehkeästi, jotta kuulijain sydän on ensin pakahtua tuskasta, mutta ei kuitenkaan pakahdu vaan heltyy, sulaa kuin vaksi sisällisestä lämpimästä tunteesta… ja sulaa vain yhä sulamistansa; ei ole enää vaksi, vain vuotava hunaja, makea säkkipillin soitannasta, mutta voipi kohta taas käydä katkeraksi, kun Lapaj surullista soittaa, ihan kuin mesikin, kun siihen myrkynpalanen pudotetaan.
Kuka oli ollut luonnonlapsen opettaja, hänen joka niin vähän ihmisten parissa seurustelee? Oliko ehkä oma sydän opettanut? Ei. Se oli piittaamaton ja jäykkä. Vuoret, kukkulat, laaksot katsoa tuijottavat häntä äänettöminä, kuten hänkin heitä; ne eivät liioin ole opettajina olleet. Kuulijakunta, kaalinkuvut ja hirssilaiho eivät myöskään aploodeillaan ole häntä kehoittaneet. Mistä oli hän sitte saanut tuon soittotaidon? Paimenpoika, joka hänen lapsuudessaan oli hänelle opettanut tämän alkuperäisen soittokoneen viljelemisen ensimmäiset alkeet, oli kehnonpäiväinen hutilus, eikä lähimaillakaan ollut toista, joka olisi tuota konstia osannut; muuan Hikszum niminen musikantti asui Nógrádissa vuoren juurella, eräs toinen taasen, jota Pietariksi nimitettiin, jossain Nyitrassa.