Ikävä asunto tämä ja työ hidasta! Harvoin täällä liikkuu ihmisiä, sitä useammin susia. Paaston aikana kevätpuoleen saattaa joku lähiseutulainen tänne tulla puhumaan häntä soittajaksi pian pidettäviin häihin.
Ei silloinkaan paljon sanoja tuhlata. Lapaj ottaa aina taiteestansa määrätyn maksun, josta ei hän mitään anna pois tinkiä. Massi täyteen tupakkaa, illan tullen tuopillinen paloviinaa, puoliyön tienoissa puoli tuoppia hunajaviinaa, aamupuhteella pullo luumuviinaa, ruokaa vatsa täyteen sekä puhdasta rahaa kahdeksankymmentä kreutzeriä. Se ei ollut vähän, mutta ei paljonkaan, eritoten kun on vähäisen enemmän mailmaa nähnyt. Tuolla on esimerkiksi Hikszum, Kékkön soittoniekka! Muuan Balassa niminen paroni hänet Italiasta tulleella maalarilla kuvautti säkkipillineen, virsuineen päivineen; kuva ripustettiin palatsin salin seinälle, palatinusten ja ispaanien joukkoon. Erästä toista Pietari nimistä säkkipillin puhaltajaa Nyitran kreivi elättää, jotta miehellä on parhaat päivät, viinissä ihan kylpee, rasva ruokana, sulatettu voi juomana (jollaiseksi slovakilaisen mielikuvitus ajattelee vasta oikeauskoisten elämää tulevaisessa autuudessa).
Ja Lapaj on kuulumpi soittaja kuin noista kumpainenkaan! Hän ei tosin itse sitä tiedä, mutta kaikki ihmiset toiset tietävät, miten nuo yllämainitut musikantit, kertomuksen mukaan, eräänä yönä tulivat kuuden komitaatin takaa etsimään Lapájita tämän majasesta ja lupasivat kahdeksankymmentä kreutzeriä joka nuotista, jonka hän osasi soittaa, jos hän näet oli todellakin semmoinen poika, jommoiseksi huhu kertoi.
Silloin Tapani alkoi soittaa vienosti, sydämmeen sattuvasti vuoriseudun suruisinta säveltä; kuukin taivaalla kuuntelemaan seisahti, soittoa ihastellen, ja vanhan virran laineet lakkasivat lipisemästä, jotteivät häiritsisi.
Talvisäässä talo verrattava hautaan, karja kadonneena, lyöty lampur rautaan.
Hikszum ei laulun päätä odottamaan jäänyt; häpeissänsä hän pötki käpälämäkeen ja on vieläkin sillä tiellä, jollei ole seisahtunut. Pietari taasen pirahti itkemään kuin lapsi, ja päästyänsä kylään, minne oli säkkipillinsä jättänyt, hän ensimmäiseksi työkseen puukolla ratkoi rikki koko uhkean soittokoneensa, joka ei hänestä enään ollut minkään arvoinen, sittekun sai kuulla Lapajin soiton.
Ja kovasti sydämmystyneenä hän kaikkialta urkki ja tiedusteli, mistä Lapaj oli tuon opin saanut. Asukoon tuo mestari joka hänen oli opettanut, vaikkapa mailman äärissä, niin uhkasi Pietari mennä häntä etsimään saadaksensa enemmän taitoa säkkipillin puhaltamiseen, jotta voisi Lapajille vertoja vetää.
Mutta ei kenkään hänelle osannut tietoja antaa, turhaa oli kaikki uteleminen ja aprikoiminen. Yleisö tuli viimein siihen luuloon, että itse säkkipillissä se tenhovoima oli. Se säkkipilli oli tehty mustan oinaan nahasta. Jotkut sen tunsivat pienestä karitsaisesta asti. Lucian yönä, juuri puoliyön aikana, hiipi sysimusta eksynyt karitsa määkyen Lapaj vainajan laumaan, ja tämä lahjoitti sen pojallensa Tapanille siinä luulossa, että sille kumminkin vielä omistaja ilmestyy. Tapani sangen mielistyi tuohon pörhövillaiseen elukkaan, leikitteli sen kanssa tuntikausia, syötti sille kädestä tuoretta ruohoa, jotta se tuli ihan kesyksi, eikä sillä tainnut muuta vikaa olla, kuin se, ettei osannut puhua. Tapani antoi sille nimenkin, mikä on lampaalle tavaton kunnianosoitus. Sanoi sitä »Hittoseksensa».
Kun sitte suurien koleravuosien jälkeen kulkutauti alkoi liikkua eläimissä, niin Hittonenkin sortui ruttoon, mutta sen verran sillä kuitenkin oli kiitollisuuden tunnetta, että jätti nahkansa muistoksi Tapanille, joka sai siitä tehdä, mitä tahtoi.
Tapani teki nahasta säkkipillin. Oikein muhkean ja taiteellisen tekikin; sen piippu oli silattu puhtaalla hopealla, huilut alapuolella ainakin vaskella, jollei juuri kullalla koristetut. Sellaista kalua ei ollut edes pyhällä kuningas Davidilla! Kun Tapani siihen puhaltaa, niin heti ilmestyy Hittosen henki, sillä meidän kesken puhuen tuo musta karitsa vainaja oli sentähden Lucian yönä tullut Matti Lapajin laumaan, kun hän olikin kirottu, karitsaksi muuttunut keijukaiskuningatar; ja koska Tapani oli häntä hyvin hoitanut, niin hän nyt hengittää hänen kosketuksestansa kuoltuansakin niin ihania säveliä, jotta itse vanhan Fátra vuoren lumi helmikuussa sulamaan rupee. Ei kukaan ole niin hullu, jotta uskoisi Tapanin noita säveliä luovan, vaan muodon vuoksi on hän pilliin puhaltavinansa, korkeintaan hän nuotin alulle panee, sitte vain sormet käyvät ja ruumis liikkuu, ikäänkuin hän itse soittaisi.