Tästä yleisestä puheesta Pietari kovasti kiihkoon tuli. Kaikin mokomin piti hänen saada haltuunsa Lapajin säkkipilli. Mutta se ei ollut myytävissä, vaikka Pietari — suuttuneena kun hänen juutalaisen Eliaksen kautta tekemänsä tarjoukset joka kerta hyljättiin — kopeasti lupasi sata hopeataalaria kapineesta.
Mutta ei hän sitä sittekään saanut. Lapaj vain naureli. Mitä hän rahoilla teki? Hän kun ei myisi virsun paulaa kuningaskunnasta, kun kerran siihen on tottunut, saati sitten säkkipilliänsä, ainoata kalleuttansa. Turhaan hänelle selitteli Elias, että viidelläkymmenellä taalarilla (sillä niin paljon vain se nylkyri Lapajille lupasi) voi ostaa kolme säkkipilliä, paljoa kauniimpaa, ja vielä jääkin niin paljon rahaa, että hän on oleva suurempi herra kuin itse Rothschild, jos sen summan panee korkoa kasvamaan.
Mutta Tapani Lapajin harmahtaneessa päässä ei ikinä ollut liikkunut ajatusta eikä halua panna rahaa korkoa kasvamaan eikä Rothschildin vertaiseksi tulla. Toista olisi kenties ollut, jos Elias olisi ymmärtänyt sanoa, että tästedes oli hiilihanko, jota hän viljeli perunoita tuhassa paistaessaan, oleva hopealla silattu, paitansa puhtaasta silkistä, jalokivillä koristettu solki vyössänsä, ja että Brezinan lampurimestarikin tänne käydessänsä hänelle jo yhdeksän askelen päästä hattua nostaa; siinä tapauksessa hän ehkä olisi paremmin käsittänyt, mikä hyöty ja mahtavuus oli lähtevä säkkipillin myymisestä.
Sanalla sanoen kaupasta ei tullut mitään, suureksi harmiksi Eliakselle, joka puolestansa antoi sen huonon toivon Pietarille, että muka on tuiki mahdotonta saada haltuunsa tuota säkkipilliä, sillä rahasta sitä ei myydä, varastaa ei sitä saata päivällä, kun Lapaj sitä aina kantaa selässään ja öisin viljelee sitä päänaluksena. Ei mikään ihmisvoima sitä häneltä ota, ei nyt eikä tulevaisuudessa, sillä koskei hän nyt rahoista huoli, niin ei hän vastedeskään niistä piittaa, hän kun — ikävä kyllä! — ei edes ole viinaan meneväinen, jommoisten ihmisten kanssa aina tulee paremmin toimeen, kun kurkku näetsen on yhtenä neuvonantajana.
Mutta — niin lausui Elias, — tuo lurjus on jo vanha ukko, jonakin kauniina päivänä hän tämän maallisen majansa heittää, ja silloin hän, Elias, muka saapi haltuunsa tuon kuulun säkkipillin, joka kaiketi joutuu sille, joka hänet hautaa. Jos siis Pietari puheensa pitää, niin antakoon käsirahoja sekä ilmoittakoon osoitteensa, jotta hänelle voisi asian päättymisestä tiedon antaa.
Pietari suostui kauppaan sekä sanoi osoitteensa seuraavasti: Brezinan tuolla puolen on metsässä vanha rappeutunut vesimylly, siitä vasemmalle avautuu Rocska niminen vuorensola, sen poikki kulkee kolme polkua, sitä vähimmän niistä viljeltyä on kuljettava aina Motika nimiselle vuorelle asti; kun sanantuoja sinne saapuu, tulee hänen nousta korkeimmalle kukkulalle ja katsoa, missä kirkkain paimennuotio loimoaa, sieltä hän varmaan Pietarin tapaa, taikka jollei häntä itseä sattuisi paikalla olemaan, niin siellä ainakin sanottaisiin, missä päin hän oleskelee. Sata taalaria on hänellä aina varalla säkkipillin hinnaksi.
Uroomme Lapaj ei tästä kaupasta tiennyt mitään, sillä Elias oli siksi viisas ja varovainen, ettei hän sitä kylän kielilakkarien kuulutettavaksi antanut. Ei Lapaj sitäkään tiennyt, että ne miehet, jotka häntä kävivät kuulemassa, olivat Hikszum ja Pietari. Mailman menosta huolimatta jatkoi hän edelleen vanhaa elantotapaansa. Päiväkausiin hän ei yhdenkään ihmisen kanssa sanaa vaihtanut, mutta kuitenkaan hänen ei koskaan tullut ikävä. Olihan hän luonnon hyvä ystävä! Heillä oli kyliinkin hauskaa keskenänsä. Kun hän soitti säkkipillillään, niin se juhlallinen hiljaisuus, joka vallitsi vuorilla ja laaksoissa, alkoi sykähdellä ikäänkuin heräävä sydän; ruohot kuiskaelivat keskenänsä häilyen toistensa puoleen oikealle ja vasemmalle; heinä ja kukat hengittivät suloista tuoksuansa, johon salaa sekaantui itse maan höyryäminen, ikäänkuin se olisi ollut salainen lemmen huokaus. Sitä ei saattanut kuulla, vaan tuntea.
Toiste taasen Lapaj vaikeni luontoa kuunnellaksensa. Metsän kohina, puron lirinä, lehvien kuiske, mehiläisten surina, työväen laulelot tuolta etäältä sekä vieno paimentorven ääni vieläkin etäämpää sulivat yhteen suloiseen sopusointuun, jonka vertaista ihanuudessa ja hurmaavaisuudessa ei sydän saata tuntea, korva kuulla eikä kylmä kuollut soittokone tulkita.
Sitä taituria, joka Lapajin oli niin mainioksi soittajaksi opettanut, ei Pietarin olisi tarvinnut kaukaa etsiä. Se oli kaikkialla läsnä. Pitää vain taitaa sen kanssa puhua sekä osata sitä kuunnella.
Eiköhän luonto ja isänmaa meille kaikkea opeta? Maalla on myöskin sydän. Joka laskeutuu pitkälleen ja laskee korvansa yhteisen maa-emon ruumista vasten, hän kuulee sisästä omitusta tykytystä. Se on sen sydämmen tykyttämistä.