Maa ajattelee myöskin. Kukat sen ajatuksia ovat. Vai miten on se seikka selitettävä, että kaukaisissa korpimaissakin, minne ei ihminen milloinkaan ole joutunut eikä lintu siementä vienyt, yhtenä päivänä tuhansia erinäköisiä kukantaimia nousee ilmoille? Se on maan runoutta. Ne taimet ovat hänen uusia aatteitansa!
Ja jos hän ajattelee, jos hänellä on sydän, niin hänellä myöskin on tunto, suruja ja iloja. Kovan kuivuuden vallitessa hänen rintansa halkeilee ja sairaan äidin nisiä imevän lapsen lailla kasvit surkastuvat, kellastuvat, kun taasen aamukasteen maata kostuttaessa kaikki iloisesti hymyilee.
Ja kasvit, kukat, puut, ruohot ne myöskin tuntevat, ajattelevat ja heitä kaikkia yhdistää rakkauden suuri aate. Kasvullisuus rakastaa maaemoa, tämä taasen pilviä ja päivänpaistetta. — Sentähden sanookin unkarilainen aivan oikein, kun hänen istutuksensa kuolevat, etteivät »ne pitäneet maasta». Ja sen hyväntahtoisuutta ja suopeata sydäntä tarkoittaa sekin sananparsi, kun kuolleita maan poveen laskettaissa näille toivotetaan: »kepeät mullat hänen haudallensa»… Kepeät ne kaiketi ovatkin!
Kaikkia rakkaus yhdessä pitää. Vai olisiko Lapaj yksin tunnoton, lemmetön? Kuka sen tietää? Vaikka lumi peittää autiota Fátraa, jottei sen sisustasta pääse elähyttävä lämmin antamaan kasvua ruoholle ja kukille, niin kukatiesi syvällä sen pohjalla kuitenkin saattaa tuli palaa, joka tupruten ulos purkauisi, jos vuoreen reikä syntyisi.
Hento orvokki, joka ihan rakkaudesta osatonna siellä kasvaa, juurikuin harmaja hiuskarva, vuoren kaljulla pinnalla, tietää vain puhua kolkosta ja kylmästä mailmasta, mutta ei tiedä hänkään, mitä saattaa sisimpänä löytyä.
On synkkä syysyö. Tuima tuuli pieksee kylmiä vesipisaria Lapajin kasvoille, mutta kuitenkaan hän ei riennä majansa suojaan, vaan tarkastaa huolellisesti seutua, missä viljelykset tähän aikaan ovatkin enimmän vaaranalaisina, sillä tällaista sudensäätä joltinenkin varas hyväksensä käyttää ilkitöidensä verhoamiseksi. Nokipimeys mustaksi maalaa koko mailman. Salaa voipi nyt lyödä ketä tahansa päin kasvoja. Maiden vartija saisi silmänsä pistää vaikkapa halatin taskuun; mutta korvat ottavatkin nyt haltuunsa virantoimituksen.
Hän kuuntelee hyvin tarkasti. Ei kuulu hivaustakaan. Silloin tällöin vain joku kaalinkupu päästelee lehtiänsä auki sen siunatun sateen runsauden tähden, joka taivaasta alas vuotaa. Mutta kuitenkin oli hän etäältä kuulevinänsä ääntä, joka oli ihmisaskelten kaltaista, jommoista syntyy, kun joku kävelee lokaisella tiellä.
Hän kiiruhti ääntä kohden. Tottumuksesta hän sangen hyvin suunnan arvasi; jokea kohden joku siellä kylästä päin pyrkii. Tapani katsoi sopivaksi seisahtua muutaman pähkinäpensaan taa, jottei hänen omat askelensa karkottaisi pakoon vaaraa kohden käyvää varasta. Eihän se saattanut ollakaan muu kuin varas, sillä eihän tällaiseen säähän julkea mennä kuin koira ja vainionvartija.
Hento naishaamu juosta suhahtaa pensaan ohi. Pimeissäkin silmät kiiluvat kiiltomadon lailla, vartaloa peittää kastunut valkoinen vaippa, molemmat päät tuulessa liehuvat. Välistä haamu epäröiden seisahtuu, välistä taas lähtee juoksemaan. Tuuli selän takana nauraa hahottaa.
Tuuli nauraa hahottaa ja Lapaj pistää sormensa tilapäiseksi pilliksi suuhun sekä päästää niin kimakan vihellyksen, jotta vanha Fátrakin saattaa älmistyksissään luulla höyryveturin täällä kiitävän.