— Hoi! Seis! Kuka siellä? Mitäs veit?
Naishaamu katsahtaa taaksensa, näyttää siltä kuin hän olisi maahan vaipumaisillansa, valkoisen verhon lieve ulottuu maahan asti, mutta hän ojentuu taasen suoraksi ja vastaa raukealla, väräjävällä äänellä:
— En minä mitään ole vienyt. Itse vain kuljen.
Ja sitte lisäsi hän kiiruusti:
— Jollette usko, niin katsokaa pukuani. En ole mitään varastanut, älkää estäkö minua menemästä.
Lapaj astui aivan lähelle ja katsoi olentoa tutkivaisesti leveälierisen hattunsa alta, mutta ei havainnut mitään epäiltävää, mikä olisi voinut antaa syytä viralliseen menettelyyn, joka tässä tapauksessa olisi ollut laillinen tarkastus.
— Älkää estäkö menemästä, — toisti nainen haikeasti, avaellen ja pudistellen vaippaansa, — kauvas on matka, pitkä on matka.
Vähätpä Tapani siitä piittaa, kuinka pitkä hänen matkansa on. Hänen puolestansa nainen saapi mennä vaikka Amerikkaan, jos vain tie piisaa. Sanaa sanomatta kääntyy hän poispäin ja alkaa tallustella tiehensä.
Mutta horjuvin askelin nainen nyt astuu hänen eteensä ja tarttuu kiivaasti halatin avaraan hihaan kiinni.
— Seisahtukaa hetkiseksi, vain muutamaa sanaa varten, rakas setä Lapaj.
Tunnetteko minua? Tiedättekö, kuka olen?