Lapaj ravistaa päätänsä vastaukseksi, ettei hän tunne. Mistäpäs hän ihmisen tuntisi, koskei ole mitään varastanut?
— Katsokaa minua tarkasti, — sopersi nainen, koko ruumis värisi, hampaat suussa miltei kalisivat, ja ne olivat valkoiset kuin alabasteri. — Katsokaa hiuksiani, silmiäni, kalpeita kasvojani ja sanokaa hänelle, miesparalle, minkälainen minä olin…
Ukko Tapani ei milloinkaan ollut moisessa asemassa ollut. Pimeänä yönä kaunis neito häneen nojautuu, puoleksi hänen turviinsa vaipuen ja pyytää:
— Oi, katsokaa minua!
Tässä asiassa ei voi päätöstä tehdä panematta uutta tupakkaa piippuun.
Lapaj sentähden sanaa sanomatta otti hatun päästänsä ja asetti sen piipun suojaksi, ettei sade pääsisi tärvelemään, pisti tupakkaa piipuun ja alkoi verkalleen iskeä tulta. Pii päästikin runsaasti säkeniä, jotka hetkiseksi valaisivat naisen kasvot, ja ehdottomasti tuli silloin Tapani häneen katsahtaneeksi, jotta hän ihan huomaamattansa palavan taulanpalankin pisti vyöhönsä. Siitä ei sen pahempia seurauksia kumminkaan syntynyt, sillä taulalla oli sen verran älyä, että sammui hiljoillensa, kun huomasi hulluun paikkaan joutuneensa.
Eipä ihme, jos Lapaj vähäisen joutui hämillensä. Näin kaunista vaimonpuolta hän ei vielä ikinä ollut nähnyt. Sysimustat hiukset valuivat hajallaan valkoiselle vaipalle, kalpeista kasvoista kuvastui sisällinen suru ja tuska, tummissa silmissä epätoivo, väräjävillä huulilla sanomaton huokaus. Yllänsä oli viheriä hame, valkoinen punareunainen huivi päässä, slovakin kansan ikivanha, muuttumatonna pysynyt puku, joka märkänä kääreytyi siron ruumiin ympäri.
Mutta Lapaj ei moisista seikoista suuria piitannut.
— Entä sitte? — kysyä murahti ukko ruveten taasen tulta iskemään. — Mitäpä katselemista sinussa olisi? Mene Jumalan nimeen, mutta älä koske mihinkään matkallasi! Älä tullaa nuoren herran aprikoita, sillä ne ovat luetut!
— Nuorenko herran? — naurahti tyttö katkerasti, suonenvedontapaisti. —
Jumala häntä rangaiskoon sekä tässä että tulevaisessa elämässä!