— Älä kiusaa Jumalaa, tyttö! vastasi Lapaj. — Sen vain saatan sinulle sanoa, että hänkin on herrojen kanssa yksissä. Hän on samallainen vartija kuin minäkin, mutta hänen pitää kaita suurempia aloja. Ja aimo tavalla hän sen tekeekin. Anna sinä hänen olla rauhassa! Mene matkoihisi!
— Menen kyllä, menen. Herran haltuun!
Hoiperrellen astui hän muutaman askelen poispäin. -— Mutta sanokaa hänelle, minkä näköinen olin.
Ehdottomasti täytyi Lapajin murahtaa karkealla äänellään:
— Kelle hitolle minun pitäisi sanoa?
Nainen oli vaiti. Hän seisahtui hetkiseksi. Aikoi vastata, mutta äkkiä mahtoi mieleen muuta tulla, koska hän lähti nopeasti juoksemaan kumpua kohden, jonka juurelta virta juoksi. Siellä hän kiljasi kerran sydäntä särkevällä äänellä, jonka vuoret huoaten edemmäs lähettivät:
— Antakaa tekoni anteeksi! …
Lapaj painoi tulen paremmin piippuunsa ja tuumi: »Se jumalaton siis kumminkin on varkaissa käynyt. Ja niin kaunis kun oli katsannoltaan! Ja kehtaa vielä huudella sieltä varastaneensa. Varropas! Tulepas vielä kerran näkyviini!»
Kun pellonvartijan arvoa näin pahasti oli nyt loukattu, joutui Lapaj ehkä ensimmäisen kerran eläissänsä ajattelemaan, kuinka nainen on luonnostansa viekas ja ilkeä.
Kuinka se pyysikin tulla nähtäväksi! Voi teitä viekkaat naispuolet! Pimeissäkin heitä tässä vielä pitäisi ihailtaman. Kaiketi pitäisi heidän kaulaansa ripustettaman lyhty, jotta heidän kasvonsa yölläkin nähtäisiin!