Kun ulkona vallitsi pimeys, niin oli tietysti majassakin pilkkopimeä. Säkkipillin hän umpimähkään heitti nurkkaan ja alkoi yllä sanotulla tavalla pukua muuttaa, mihin toimeen ei tarvittu peiliä eikä valkeutta.
Halatista täytyy meidän mainita myöskin muutama sana; sillä näetsen oli oma sukuhistoriansa. Ratkeama niskassa johti Lapajin muistoon hänen isoisänsä, jonka yllä oli halatti ollut eräässä kuulussa tappelussa, missä viisikymmentä tavallista talonpoikaa oli antanut selkään kuudelle lampurille. Muuan reikä taskun tienoilla oli syntynyt isän eläessä. Se oli hiirensyömä. Tuo rasvanläimä vasemmassa kyljessä, herra tiesi, mistä se oli alkunsa saanut, mutta varmaan oli sekin joku perheen muistomerkki. Ehkä oli se syntynyt Lapaj vainajan puolison hyväilemisistä, jolloin siihen oli paremmaksi vakuudeksi lennätetty jokin rasvakuppi. Kainalossa löytyvä viheriä paikka on syntyjään äidin pyhähameesta, ja taskun päällä sijaitseva, tuskin huomattava ryppyyn ommeltu kohta on oikeastaan suuri salaisuus, vaikkei se sen kummempi ole, kuin että siihen on neulottu Yrjänän aaton yönä löydetty kaksihäntäinen sisilisko, joka varjelee halatin omistajaa kaikesta pahasta ja kaikilta menninkäisiltä tässä murehitten mailmassa.
Tätä mainiota vaatetta nyt Lapaj pudisti niin rajusti, jotta vesi pärskyi siitä joka taholle, joka tavallisissa oloissa ei mitään pahaa ollutkaan, koska ei sitä kukaan pahaksensa pannut.
Mutta tällä kertaa Lapaj suureksi kummastuksekseen ja harmikseen ei saanut rauhassa työtänsä päättää, sillä siitä kuului nuhdetta majan äärimmäisestä nurkasta — lapsen itkun muodossa.
Pelästyneenä Lapaj päästi kädestään halatin ja suusta piipun. Ensimainittu ei luonnollisesti tuosta ollut millänsäkään, mutta piippu osoitti todeksi Tapanin äskeiset ajatukset kaikkein kappalten katoavaisuudesta.
Mutta mitä oli tuo pieni onnettomuus, verrattuna hänen pelästykseensä ja hämmästykseensä?
Ensin aikoi hän pötkiä tiehensä juuri kuin mielipuoli, mutta nostaessaan maasta halattinsa ja sattuessaan kädellä koskettamaan sitä paikkaa, mihin kuivettunut sisilisko oli ommeltu, malttoi hän mielensä ja sai jälleen rohkeutta. Vyöltään kaivoi hän esiin kynttilänpätkän, johon hän töin tuskin sai valkean sytytetyksi, niin hänen kätensä vapisivat, jottei tikun palava pää ja kynttilän sydän ollenkaan tahtoneet sopia toisiansa kohtaamaan.
Kun vihdoin viimeinkin pimeys väistyi valkeuden tieltä, käänsi Lapaj arasti katseensa nurkkaan päin, mistä äskeisen itkun perästä nyt kuului pientä, katkonaista supatusta.
Kapaloon kääritty lapsi siellä perällä makasi heinätukun päällä.
Pikkuruisen olennon pyöreät kasvot näyttivät sangen eläväisiltä, pieni suukkonen supussa mutueli ja vapaiksi jätetyt kädet liikkuivat sinne tänne punaraitaisella vaipalla, johon lapsi oli kääritty. Suurin silmin se uteliaasti katsoi Lapájia, kyynelet tai kenties halatista pärskyneet vesipisarat kirkkaina kiilsivät punaisilla poskusilla, kuten kastehelmet kukassa.