Moista Lapaj ei ikinä ollut nähnyt.
— Hm! — murahti hän päätä ravistaen. — Tuhat senkin tulimmaista! — lisäsi hän sitten ääneensä ja ravisti vieläkin tuimemmin päätä.
Ehkä hän olisi siinä kauvankin seisonut lasta katsoa tuijottaen, ellei uusi vieras olisi ruvennut itkemään.
— Antaa pahaisen itkeä, kyllä on hänellä siihen syytäkin. Tuolla äitisi uiskentelee aalloissa, etkä itsekään kultakätkyessä makaa.
Näin miettien laskeutui Tapani välinpitämättömänä majan etupuolelle pitkälleen vähäisen levähtämään. Mutta ennen hän väsyi kuulemasta kuin lapsi itkemästä, jonkatähden hänen täytyi ottaa lapsi käsivarrelleen tuuditellakseen sitä sekä hyräilläkseen jotakin, jotta se nukkuisi. Naurellen suhisi tuuli nurkissa, ilkkui: hahaha! Vanha Lapaj lapsia tuudittaa.
Mutta pikku pahikko ei ollenkaan herennyt itkemästä, vaan parkui yhä vain kovemmin. Lapajin oli jo kärsimys loppua, niin mieleensä muistui, että säkkipillin ääni ehkä saisi sen suun tukkoon. Hän alkoikin sille soittaa, nuottia toinen toistaan kauniimpia, niin hartaasti ja innokkaasti, ikäänkuin olisi yhdeksän kylän väki ollut kuulemassa.
Pikkuruinen tosiaankin vaikeni hetkeksi aikaa ja tavoitteli sormillaan Lapajin karkeita poskia, josta tämä huomasi, että lapsen kädet olivat kovin kylmät. Sentähden otti hän ne suureen kouraansa ja lämmitteli niitä henkäyksillään.
— Senkin vietävä! En soisi hänen palelevan luonani kuoliaaksi.
Vähitellen alkoi päivä kajastaa. Lapsi ei enää huolinut säkkipillinkään soitosta, itki vain taukoomatta, mistään tyyntymättä.
— Hitto vieköön; en minä jaksa hoitaa tuota tyttö pahaista. No, no, no… älä itke muruiseni!